Minun on hirveän vaikea sanoa "ei". Erityisesti tuntemattomille, mutta myös ihan tutuille ja sukulaisille.

Ja jos sanon ei, vaikka olisi kuinka hyvä syy tai oikeutus, minusta tuntuu todella pahalta jälkikäteen. Minun on jopa vaikea sanoa puhelinkaupustelijoille suoraan puhelun alussa että ei kiinnosta, kuuntelen yleensä ensin heidän asiansa ja kun kerron että ei kiinnosta, en ole juuri nyt tilaamassa mitään ja kuulen muutoksen kaupustelijan äänessä ja asenteessa sen kerrottuani, tulee minulle ikävä olo: "Nyt se loukkaantui. Mitäköhän se minusta ajatteleekaan tämän jälkeen?" Siis haloo, ihan ventovieras ihminen, joka ei minulle olisi muutoin koskaan soittanut.

Suostuin siihen yhden päivän työhön, josta ei rahallisesti ole juurikaan mitään iloa ja menin sinne pahemmanlaatuisessa flunssassa vastailemaan puhelimeen, sillä en halunnut jättää sitä ainutta toista työntekijää pulaan, en halunnut pettää hänen luottamustaan. Ja tänään minulle soitettiin, loppu hiihtoloma huomisesta alkaen olisi töitä. Lupauduin taas (tosin ilmaan jäi pieni epävarmuus). Oikeasti haluaisin olla tämän viikon kotona, kun kaikki muutkin ovat. Kotona olisi myös tuhat ja yksi asiaa tehtävinä. Ja sitten tuli eteen myös eräs hieman oikeutetumpi syy: tuskin he maksavat palkan ihan heti ja minä tarvitsisin siitä palkkatodistuksen jo reilun viikon päästä, liitteeksi työmarkkinatukihakemukseen. Jollen saa sitä ajoissa liitettyä hakemukseen, myös työmarkkinatuen maksu viivästyy, ja jokainen euro on kuitenkin tässä huushollissa tarpeen ja mielellään ajallaan. Tekisi mieleni soittaa, että en taida nyt tulla, selittää tilanteen. Mutta ajatuskin a) soittamisesta ja b) työpaikan "pettämisestä" puristaa sisuskalujani.