Suomalaisilla on paha tapa hävitä aina juuri se tärkein ottelu! Mä en oikeasti jaksanut uskoa siihen voittoon täysin. Toivoin tietysti voittoa, toivoin tasoitusta ihan loppuun asti, mutta en luottanut siihen voittoon täysillä. Olen ehkä pessimisti, olen tottunut liikaa pettymyksiin, jotta uskoisin että koskaan mikään oikeasti onnistuu, minulta tai keneltäkään jota kannustan. Vaikka ensin näyttää hyvältä, niin se on aina muka liian hyvää ollakseen totta, ja aina tulee takapakkia ja paha pettymys. Niin tuli tälläkin kertaa. Olisiko pitänyt olla vain ruotsalaisten puolella? Joko olisin aiheuttanut Ruotsille kannustuksellani tappion ja Suomi olisi saanut ansaitsemansa voiton, tai sitten olisin saanut kerrankin tuntea onnistumisen tunteen.

Rupesin miettimään, että onko sitten vuoden 1984 kertaakaan kukaan oikeasti sydämestäni kannustamani henkilö/ryhmä voittanut "loppupeleissä". En muista katsoinko aikoinani ollenkaan sitä jääkiekon maailmanmestaruusottelua minkä Suomi voitti. Herrey (huom. hekin siis ruotsalaisia) voitti siis Euroviisut 1984, heitä fanitin oikein olan takaa. Mutta sen jälkeen, olenko kertaakaan saanut ns. "juhlia" kenenkään voittoa? En muista. Ei voittanut Jani Idolsia, ei ole Suomi kertaakaan voittanut kultaa (ainakaan joukkupeleissä) kun minä olen istunut ja kannustanut.

Pettymykset ovat jo niin iso osa minua, että en enää edes uskalla luottaa onnistumisiin, oli sitten kyseessä minä itse tai minun "suosikkini". Kokemus on opettanut, että jos uskoo ja luottaa liikaa, putoaa lopulta korkealta ja kovaa. Puhun nyt siis melkein kaikesta elämässä, en pelkästään urheilusta ja kilpailusta.

***

Äh, pois, hus nämä ajatukset minusta!