En osannut odottaa että tunne olisi ihan näin musertava. Maanantaina olin haastattelussa erääseen koulutukseen pääsystä, olin iloinen että pääsin niin pitkälle. Lähes sadasta henkilöstä oli valittu 40 haastatteluun. Neljästäkymmenestä haastatellusta 18 valittiin kurssille. Minä en ollut yksi heistä. Jotenkin tekisi mieli vajota maan alle. Kursseille jonne haen ihan vapaaehtoisesti, omasta tahdostani, niihin en tunnu pääsevän, en millään. Mutta kursseille, jonne en halua, joista ei oikeasti ole paljonkaan hyötyä, niihin pakotetaan.

Se, etten päässyt kurssille, tarkoittaa, että todennäköisesti pääsen taas seuraavaksi kahdeksi viikoksi töihin. Mutta jotenkin se ei nyt innosta, paljon mieluummin olisin mennyt kurssille, kurssille joka olisi johtanut oikeaan ammattiin, kurssille, jolla olisi ollut kauaskantoinen vaikutus tulevaisuuteeni.

Haastattelussa kysyttiin, onko minulla varasuunnitelmaa sille varalle, etten pääsekään kurssille. Vastasin ympäripyöreästi että ei sen kummempia, pitää sitten varmaan vaan jatkaa etsimistä niinkuin tähänkin asti. Olisiko pitänyt vastata, että jollen pääse kurssille vajoan mihinkään kelpaamattomana maan alle seuraavaksi puoleksi vuodeksi, hautaudun sängynpohjalle, nukun haluamatta herätä arkeen...

Mies sentään "etenee urallaan". Vaihtaa lähiaikoina osastoa, kai se ylenemistä on, vai onko se vaakasuuntaista siirtymistä. Jotenkin naiivisti ajattelin, että kun mies sai yllättäen mieleisiä uutisia, se jotenkin tarkoittaisi, että meillä rupeaa asiat loksahtelemaan paikoilleen, että se olisi enne siitä, että minäkin pääsen sinne kurssille. Ei ilmeisesti sitten ollut.

Olen uskonut että maailmassa on jokin voima joka pyörittää tätä kaikkea, joillekin sen voiman nimi on Jumala. Minulle se on lähinnä nimetön, olen uskonut johonkin, olen uskonut, että se voima, mikä tai kuka onkaan, on antanut kaikelle tarkoituksensa. Se on saanut aikaan kehityksen alkueliöistä ihmisiksi, se on antanut evoluutiolle ja kaikelle elämälle tarkoituksen, syyn kehittyä ja elää. Uskoni horjuu, uskoni siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Mitä tarkoitusta ajaa ihminen, joka ei saa mitään aikaiseksi, ei kelpaa mihinkään, joka epäonnistuu kaikessa. Olisiko elämä sittenkin vain onnettomien sattumusten summa.

On myös laajasti uskottu asia, että ihminen saavuttaa ihan mitä vain itse haluaa, jokainen on oman onnensa seppä. Mutta entä he, joiden tahdossa ei ole tarpeeksi voimaa. He joilla tahtoa on, mutta on aina silti tuomittu epäonnistumaan yrityksissään.

***

"Kisses for me, save all your kisses for me!" Oli pakko laittaa musiikki soimaan, jotain pirteää, tunnelma kävi jo liian synkäksi. Pirteä musiikki on oikeasti aika hyvä lääke... Pitäisikö katsoa muutama ylipirteä 70-80 luvun taitteen tanssiesitys. "And now you really gotta speed it up, and then you gotta slow it down."