Äitini, hänen sanojaan lainaten, kun soitti tänään illalla juuri ennen yhdeksää, teki Palanderit. Tullessamme kotiin huomasimme ensimmäiseksi tutulta vaikuttavan pilkkuiivarin meidän talon kulmilla, ja lopulta näkyi myös toinen tuttu koiruus ja kaksi tuttua taluttajaa. Heiluttelin, mutta en heti huomannut että mitään olisi hullusti. Jäin autosta ajoissa (niin, sivuhuomautus, HraTee sai auton taas viime maanantaina ajokuntoon) ottaakseni postit ja moikatakseni äiskää ja siskolikkaa sekä tietenkin koiruuksia. Kun pääsin heidän luokseen totuus paljastui. Äitini oli kaatunut pahasti, polvi oli todella kipeä ja ranteenkin loukannut. Ei ollut edes jäinen ja liukas tie, vaan petollisesti hiekotushiekka/-sora oli lähtenyt jalan alla rullaamaan. Ei pystynyt kunnolla kävelemään ja alkoi särkeä kovin. Sisko soitteli isänsä hakemaan äitiä auton kanssa kotiin.

Yhdeksän aikoihin siis äiti soitti lähes kolmen tunnin päivystysreissun jälkeen. Eturistiside polvesta oli mennyt, aluksi nyt kaksi viikkoa sairaslomaa ja leikkaus on todennäköinen. Ranteessakin saattaa olla pieni murtuma!

***

Tänään mulla oli jo töissä iltapäivällä ihan kepeä olo, tuntui että asiat vihdoin rullaa mukavasti oikeaan suntaan, monta solmua on lähtenyt aukeilemaan. Kotiin tultua, osittain tuon äitinikin tapauksen takia, mutta pääosin tämän oman prosessini takia, on taas kaikennäköisiä pieniä piruja ilmestynyt kuiskuttelemaan korviini että odota vaan, pian yksi tietty henkilö tekee kaikkensa jotta mun elämäni olisi yhtä helvettiä tai vähintäänkin hankalaa... Mun mielialaani voi kyllä nyt viimeaikoina kuvata hyvin vuoristoratana. Hetkellisesti olen kepeä kuin lintunen, tuntuu että huolet haihtuu ja ongelmatkin tuntuvat pieniltä, toisena hetkenä rintaa puristaa pelko, huoli ja epätietoisuus ja tuntuu että muserrun sen kaiken alle, hajoan pieniksi paloiksi lattialle.

Noin viikko sitten katselin peilistä enkä voinut olla huomaamatta harmaita hiuksiani. Tänään katselin niitä taas. Ensimmäinen harmaa hius löytyi jo kolmikymppisenä, pauttia rallaa. Nyt on ikää mittarissa vain reilut pari vuotta enemmän ja niitä on jo kymmenittäin siellä täällä. Olisi pitänyt lasketuttaa jollakulla kaikki hiukseni tammikuussa, tilastoida kuinka monta harmaata hiusta minulla oli. Sama tilastointi olisi sitten ollut edessä ehkä tuossa hieman pidemmällä keväästä niin olisi selvinnyt kuinka monta harmaata hiusta olen saanut nyt lisää.

***

On ihan liian myöhä, käteni tuntuvat voimattomilta ja lähes täriseviltä. Oikeastaan koko kropassa on sellainen ihme tutina. Täytyy mennä nukkumaan ja käpertyä peiton alle, ehkä jopa HraTeen kainaloon.

Ihanissa naisissa herätellään keskustelua siitä, miksi joidenkin ihmisten on vaikeaa sanoa toiselle tämän olevan hänelle tärkeä. Se on kummallinen juttu. Mutta ehkä tärkeämpää kuin sanat, on osoittaa että hän on tärkeä. Mieheni on osoittanut sen minulle viime päivinä. Hän on ottanut sen osan taakastani, minkä on voinut ottaa. Olen kiittänyt häntä, sanallisesti. Hän ON minulle erittäin tärkeä, vaikka myönnän että olen osoittanut arvostustani ihan liian vähän.

***

Hyvää yötä ja parempaa huomista!!