Blogimaailmassa liikkuu itsetuntomeemi, meemi, jossa luetellaan asioita joissa on itse hyvä. Minä en ole hyvä tuollaisessa listassa. Missä olen huono, se lista tulisi varmasti noin viidessä sekunnissa mieleeni...

Tuli tästä mieleeni toisten ihmisten kehut ja ylistykset. Kukapa ei haluaisi kuulla kuinka hyvä on, ja kuinka hienoa työtä on tehnyt, kuinka joku on ylpeä sinusta. Myönnän, toisaalta ne tuntuvat hyvältä. Mutta enemmän ne saavat minut vaivaantumaan, tuntemaan oloni hieman noloksi ja epämukavaksi. En tiedä miksi.

Kesällä olin työharjoittelussa pistämässä yhden miekkosen työhuoneen arkiston uuteen uskoon. Työn tehtyäni hän ylisti minua monisanaisesti melkeinpä taivaan lahjaksi. Tuntui osittain siltä, että mihin maan rakoon vajoaisin. Vaikka toisaalta tuntui hyvältä, että joku arvosti työpanostani.

Äitini kertoi pari kuukautta sitten, erään erittäin epämiellyttävän välikohtauksen (tai lähinnä kokonaisen päivän) jälkeen kuinka hän oli ylpeä minusta, kuinka olin pystynyt pitämään puoleni, kuinka rohkea olin ollut, ja kuinka olin pystynyt kokoamaan itseni, vaikka välillä olin ollut lähes hysteerinen ja erittäin hermostunut. Tuntuihan se hyvältä, mutta jotenkin taas sai oloni vaivautuneeksi.

Mikä mussa on vikana, vai olenko sitten vain liian vaatimaton luonne? Vai onko itsetuntoni vain niin alhaalla, että en voi uskoa tuollaisia kehuja ja ylistyksiä? Kun en kuitenkaan reagoi kovin hyvin myöskään haukkuihin ja moitteisiin, ne saavat minut surulliseksi ja myrtyneeksi, pettyneeksi.

Aina sanotaan, että pitäisi antaa enemmän hyvää palautetta, muistaa kiittää kun on kiitoksen aihetta. Ehkä minä vaan olen saanut sitä kiitosta niin vähän elämäni aikana, että en osaa käsitellä sitä oikein, kun sitä saan, varsinkin ns. ulkopuolisilta. Ja toisaalta, omalta perheeltäni kaipaisin sitä kiitosta kyllä joskus, ja heiltä se kiitos on aika tiukassa. Tyttäreni on tässä kaikkein kunnostautunein mielestäni. Hän käy usein halimassa ja sanomassa että tykkää ja rakastaa. Että olen hänen paras äitinsä (ja nykyään korjaa melkein aina perään: ainut äiti). Yhtenäkin päivänä hän kertoi, että vaikka huudankin välillä, hän silti rakastaa minua. Ne sanat otan aina vastaan enemmän kuin mielelläni, enkä vaivaannu.