Sanoin äsken miehelleni jotain, itse asiassa kysyin. Siitä on varmasti jo ainakin kaksi minuuttia. Vieläkään en ole huomannut minkäänlaista reaktiota. Välillä se tuntuu todella pahalta - kuin olisi ilmaa. Pahimmalta se tuntuu silloin, kun ei ole olotila mitenkään järin ruusuinen muutenkaan: väsyttää, lapset (tai korjaan, pakko korjata, sillä nykyään se on useimmiten yksikössä sillä poika on alkanut käyttäytymään aika ihmismäisesti viime aikoina) tai siis tyttö on ollut taas uhmakas ja tuhmakas ja tuntuu että mikään ei nyt suju.

***

Aamulla linja-autossa ajatukset juoksivat ihan mukavia polkuja, mutta nyt ei jaksa niitä muistella ja ruveta purkamaan. Lopulta ajatukset aamulla menivät taas siihen, että koska, miten ja millä voimilla sitä jaksaisi tehdä kaiken mitä pitäisi. Oikeasti, kohta meidän kämpässä ei mahdu kulkemaan! Ja verottajaakin pitäisi muistaa yhdellä kirjeellä (ei liity esitäytettyihin veroilmoituksiin vaan muuhun). Jotenkin vain päivät ovat ihan liian lyhyitä. Alunperin jos olisin päässyt oikeasti töihin, olisin tehnyt lyhyempää päivää, tai vaihtoehtoisesti neljää hieman pidempää päivää viikossa ja saanut aina kolmen päviän viikonlopun, niin olisi ehkä ehtinytkin jotain kotonakin. Mutta työelämävalmennusta ei kuulemma saa tehdä niin lyhyitä päiviä, joten nyt teen sitten hieman pidempää päivää + se mitä keräilen, jotta saisin pienen kesäloman, 5 päivää viikossa. Ja kolmena päivänä viikossa pelkkiin matkoihin menee 3 tuntia päivässä, tytön päväkotiin vieminen mukaan lukien. Eli käytännössä teen täyttä päivää 5 päivää viikossa... Ja kotiuduttua on energiaa turhan vähän ruveta mihinkään järin rasittavaan puuhaan.

***

Potut pottuina, mies on kysynyt minulta jo pari kysymystä, kysyi ne kun televisio-ohjelma jota katseli päättyi, mutta enpä viitsinyt vastata.