Elman pohdinnat kommentteineen sai minut miettimään ja pohtimaan taas uskonasioita. En ole uskovainen, kaukana siitä. Uskonnolla on elämässäni erittäin pieni rooli. Silti uskon moniinkin asioihin.

Uskon tarkoitukseen. En nyt niin, että perustelisin jokaista ikävää asiaa sillä, että kyllä silläkin joku tarkoituksensa oli. Ei, vaan siihen että yleensä tällä elämällä täällä maapallolla on tarkoitus, kaikki ei ole sattumaa. Jokin "yliluonnollinen" voima on antanut kaikelle sysäyksen. En sulata sitä, että kaikki elämä olisi sattumaa, että sattumalta nyt evoluutio lähti käyntiin jne...

Uskon elämään maapallon ulkopuolella. Mielestäni on erittäin itsekästä ja omahyväistä ajatella, että me ihmiset ja muut kehittyneemmät eläimet olisimme ainut älyllinen elämä tässä valtavassa universumissa. En silti usko ufoihin tai siihen että avaruusoliot olisivat käyneet maapallolla tai kävisivät täällä jatkuvasti. Sekin on jotenkin itsekeskeistä: miksi he olisivat meistä niin kovin kiinnostuneita ja innostuneita, mikä meissä on muka niin ihmeellistä, jos heillä jo itsellä olisi vaadittava teknologia matkata galaksien halki.

Uskon, että joskus tapahtuu asioita, joita ei voi pelkällä järjellä selittää. Onni onnettomuudessa, tavallaan. Ja onnea onnettomuudessa ei ole se, että tapahtuu paha onnettomuus mutta "onneksi" kukaan ei sentään kuollut. Se on lähinnä hyvien asioiden etsimistä ikävistä asioista. Minulle on käynyt ainakin kaksi kertaa niin, että on tullut mietittyä kuin olisi oikeasti käynyt, jos kaikki olisi mennyt niin kuin olisi kuulunut mennä. Siitä on jo varmaan pari kymmentä vuotta. Olin menossa nukkumaan, minun olisi pitänyt olla jo sängyssä, yleensä olin siellä jo siihen aikaan. Jostain syystä pompin vielä ylhäällä kun kuului rysähdys. Kirjahyllystä, joka oli minun sänkyni pääpäädyssä, oli pettänyt yksi hylly, ja tyynylläni oli iso kasa kirjoja. Miten olisi käynyt, jos pääni olisi ollut siinä tyynyllä, unessa jo niinkuin olisi kuulunut? Tytärtäni odottaessa, tai siis itse asiassa viimeisilläni sairaalassa jo houkuttelemassa häntä ulos, yksi lääkäreistä meinasi lähettää minut kotiin. Olen arka, en yleensä uskalla sanoa tuntemattomille ihmisille vastaan, alistun kohtalooni. Silloin kuitenkin olin jo niin täynnä lääkärien pompottelua että purskahdin siinä itkuun, kerroin että toinen lääkäri jo lupasi, että pian syntyy keinolla tai toisella. Lääkäri naama väärällä ja kunnia loukattuna päätti että seuraavana päivänä käynnistetään, puhkotaan kalvot ja jollei mitään tapahdu, niin leikataan. Käynnistettävänä seuraavana päivänä olin jo kivuliaissa supistuksissa, olin jo varma, että nyt tulee "normaalia kautta" kun yhtäkkiä lääkäri/kätilö/hoitaja (joku hoitohenkilökuntaa) paukahtaa paikalle ja kertoi että päättivät leikata. Olin ihan ihmeissäni että miksi. Vauvan sydänkäyrä teki aina jokaisen supistuksen kohdalla voimakkaan pudotuksen. Minut otettiin tipasta ja valmisteltiin sektioon. Sektiossa selviää, että minulla on kohtu jo ruvennut vanhan arven kohdalta repeämään, lapsivettä jo tihkui läpi. Jos synnytys olisi edennyt pidemmälle, kohtuni olisi todennäköisesti revennyt kunnolla ja sekä minä että vauva olisimme olleet pahassa vaarassa. Mitä jos en olisi sanonut lääkärille vastaan, olisin antanut sen lähettää minut kotiin? Jos synnytys olisikin käynnistynyt kotona itsellään? Kohtu olisi voinut revetä kotona, ennenkuin ehdin sairaalaan. Mitä jos tytön sydänkäyrä olisikin pysynyt ihan normaalina, jos hän olisi kestänyt supistukset? Emme ehkä kumpikaan olisi tänään täällä.

Minä uskon siis moniinkin asioihin, vaikkei ne olisikaan silmin nähtävissä, järjellä selitettävissä.

Vaikka itse uskonkin, en ajattele, että muiden tarvitsisi uskoa. Kukin uskoo siihen mihin uskoo, tai jollei oikeasti usko mihinkään, niin sitten ei usko. Minäkään en voi sietää uskon tyrkyttäjiä tai käännyttäjiä. Uskonnoista ja uskon asioista on kuitenkin mielenkiintoista keskustella, sivistyneesti, osaten ottaa huomioon myös erilaiset näkemykset.

Tähän uskonvapauteen ja siihen liittyviä asioita sivuaa myös se, että joku oli todennut täällä Turussa joka kotiin jaettavan Kirkko ja Me lehden olevan laitonta jakelua. Eikö jokainen osaa itse päättää, lukeeko sitä vai ei? Sen saa vapaasti heittää roskiin lukematta, en minäkään lue sitä läheskään aina, vaikka kirkkoon kuulunkin. Jos Kirkko ja Me kielletään jaettavaksi ilman osoitetta joka kotiin, niin sittenhän voi ruveta tekemään rikosilmoituksia niistä lehtisistä mitä nämä ovelta ovelle kiertelevät Jehovat sun muut tiputtelevat postiluukkuihin ja -laatikoihin. Entä eikö Suomessa ole myös oikeus olla poliittisesti sitoutumaton ja valita vapaasti puolue jota kannattaa? Miten sitten tulkitaan eri puolueiden ilmaislehdet mitä varsinkin vaalien aikaan tungetaan postiluukut ja laatikot täyteen? Ihan siis periaatteessa vaan pohdiskelen. Kieltäkööt pois jos kieltävät kirkon lehden jaon, mutta se vaan herättää lisäkysymyksiä siitä mitä muita pitäisi kieltää.