Nipistän hetken työpäivästä.

Tulin siis pyörällä. Mun piti lähteä varttia yli, mutta erinäisten säheltämisieni takia pääsin lähtemään vasta puolen paikkeilla. Mm. totesin aamulla, että eihän sellaiset perinteiset sankakuulokkeet mahdu kypärän alle. Nappikuulokkeista en pidä, eikä ollut niitä edes aikaa etsiä. En siis saanut matkalle musiikkia. Pyörään oli totutteleminen: oli korkeampi kuin vanha pyöräni (ja ehkä satulakin hitusen turhan korkalla, pitää katsoa jos sitä pitää laskea), jalkajarrullisella en ole ajanut vuoooosiin ja piti opetella mihin suuntaan vääntämällä saa pienemmän ja mihin suuntaan suuremman. Ei hirveästi jäänyt siis matkalla aikaa ajatusten vaeltamiseen, tunsin itseni toisinaan kuin kalaksi kuivalla maalla...

Olin katsonut kartalta suurinpiirteisen pyöräilyreitin, mutta loppupäässä jo luulin eksyneeni. En oikein tiennyt mistä pitäisi kääntyä. Jossain vaiheessa tein päätöksen, että seuraavasta oikealle, ja kas, ei tarvinnutkaan, siis risteyksestä kääntyä, kun työpaikka näkyikin jo siinä oikealla pihan poikki. Ihan oikean reitin siis valitsin, ja samaa reittiä menen kotiinkin - jollei rupea satamaan. Siellä on pilvistynyt ikävästi, ja jos sataa kun lähden kotiin, niin mä kyllä soitan perheen noutamaan minut ja pyörän.

Neuletakki lyhythihaisen päällä oli aamulla pikkasen kylmä ratkaisu. Viima oli kylmä, vaikka aurinko paistoikin. Sormikkaatkin tarvitsin, niitä piti pysähtyä pukemaan alkumatkasta.

Takaisin töihin...