En tahdo olla niitä "sinisilmäisiä" äitejä, jotka eivät usko mitään ikävää omasta lapsestaan, niitä "Ei meidän Kalle ole voinut mitään tehdä."

En silti tahdo epäillä ja kyseenalaistaa kaikkea mitä oma lapsi sanoo, aina ensin olettaa että valehtelee. En halua menettää täysin luottamustani omaan lapseeni. Tahdon uskoa lapseni sanoihin.

Miten voi olla olematta kumpikaan?

Mitä tehdä kun lapsi vannoo puhuvansa totta, kukaan ei ole todistanut toisin, vaikka vihjeitä toiseen suuntaan on olemassa? Pieni epäilys ja pelko kalvaa mieltä, varsinkin kun tietää lapsensa ennenkin valehdelleen, mutta kuitenkin haluaa uskoa lastaan. Tällä hetkellä kuitenkin kallistun enemmän uskomaan kuin epäilemään. Mutta silti, pieni piru nostaa jossain takaraivossa päätään, pitää pienessä pelossa niin että sisällä velloo.

Huom! Kalle ei ole tässä yhteydessä kukaan todellinen henkilö!

Edit seuraavana aamuna, vaihdoin yhden sanan sopivammaksi.