(Vihreä osa kirjoituksen loppupuolella on lisätty hieman myöhemmin, kun en viitsinyt uutta kirjoitusta sitä varten aloittaa.)

Kaipaan muutosta - vaikka kaipaan sitä itseeni sekä huusholliinikin, niin nyt puhun ihan tästä blogista. Uutta ulkoasua olen pohtinut jo pitkään, mutta hyvä kuva puuttuu. Ja minä kun olen vähän hassu tässä suhteessa: vaikka tiedän että Herkulta saa upeita sivupohjia ja netistäkin löytyy paljon hienoja ihan laillisesti vapaasti käytettäviä kuvia, haluan että kaikki on omaa, itsetehtyä.

Ulkoasun lisäksi olen jo pitkään miettinyt, että pitää saada kategoriat uusiksi. Niitä on ihan liikaa, ja kuitenkaan ei aina löydy sopivaa. Pitäisi saada kehitettyä muutama sopivan yleispätevä ja naseva kategoria.

Mitä sitten tulee blogin kirjoituksiin, njaa, mulla harvoin on muuta kirjoitettavaa kuin ihan omia arkisia asioita. Ja en välillä oikein löydä siitä arjesta tarpeeksi innostavaa kirjoitettavaa. Myönnän että olen pikkasen kade sellaisille, jotka osaavat ihan tavallisestakin arjesta kirjoittaa mielenkiintoisesti ja jopa huumorilla ja heitähän blogimaailmasta löytyy riittämiin. Ja sitähän oikeasti Baby Blueskin on, lapsiperheen arjen huumoria. Onko kyse siis asenne-erosta, otanko oman arjen liian totisesti, pitäisikö yrittää asennoitua omaan arkeen kepeämmin, pyrkiä ottamaan siitä paremmin ilo irti? Sillä sen arjen kanssa minun kuitenkin täytyy pystyä elämään koko loppuelämäni.

***

Ja kun puhutaan yleisesti kirjoittamisesta, ihailen ja kadehdin myös heitä, joilla riittää mielikuvitusta vaikka mihin. Minusta kun välillä tuntuu että itse olen kadottanut lähes kaiken mielikuvitukseni, vaikka joskus se minullakin lensi ihan kiitettävästi, vaikkei nyt ihan yhtä huimiin korkeuksiin kuin joillain. Yksi, mitä olen jo pitkään ihmetellyt ja ihaillut, on Simpsoneiden alkukuvat. Kuinka ihmeessä tekijät ovat keksineet aina jokaiseen alkuun uuden ja erilaisen tavan siihen, miten 5 henkilöä asettuu samalle sohvalle television ääreen. Tai Bartille aina uutta kirjoitettavaa taululle.

*** 

Eilen olin aamulla todella väsynyt ja voimatonkin (ja päivällä hieman huimasi ja oli huono olokin, mutta se ei liity nyt tähän - liittyisikö rättipäiviin, kenties). Totesimpahan siinä itsekseni että "luojankiitos on perjantai!" Mutta, koska pohdin toisinaan mitä omituisempia asioita, rupesin pohtimaan sanoja luojan-, jumalan- ja taivaankiitos. En ole tarpeeksi uskonnollinen että tahtoisin jokaisesta asiasta joista kuitenkin olen suuresti helpottunut kiittää juuri jumalaa/luojaa/taivaan isää. Mutkun, mutkun, minä en ainakaan löytänyt omasta päästäni mitään tarpeeksi painokasta sanaa tai sanontaa joka osoittaisi yhtä suurta huojennusta kuin kyseiset sanat. Onneksi on mielestäni liian laimea. Tuhannesti kiitoksia tai suurkiitos on taas jotain mikä yleensä sanotaan toiselle henkilölle, kun kiitetään, se ei ole sellainen mitä voisi vain lausahtaa.

*** 

Herkku mainitsi juuri menneen unikeon päivän. Prinsessamme oli juuri tänään parin kaverin synttäreillä (sisaruksien yhteissynttärit, ei kahdet eri synttärit), asusuositus: yöpuku juuri tuon unikeonpäivän kunniaksi.

***

Olen kalkkis, olen kai aina ollut. En ole koskaan ollut ajantasalla nuorten muotivillityksistä tai muotisanoista enkä ole koskaan tuntenut omakseni puhua nuorten puhekieltä, slangia mitä lie. Se ei vain luonnistu, tuntisin itseni vähintäänkin epäaidoksi tai naurettavaksi esimerkiksi kutsuessani äitiäni mutsiksi tai muijaksi. Olen myöskin törmännyt tilanteisiin, joissa en oikeasti ymmärrä jonkin ihan suomenkielisen henkilön puhetta tai kirjoitusta (vaikkei puhuisi oudolla murteella tai ammattisanastolla). Ja kun en kehtaa myöntää tyhmyyttäni, olen sitten ymmärtävinäni. Kerran minulle ei meinattu millään kertoa mikä on "lerssi". Epäilin kyllä että se tarkoittaa juuri sitä mitä tarkoittaakin, mutta kun en ollut varma ja kysyin sitä, minua pidettiin vähintäänkin omituisena tai naiivina.

***

Minun ehkä piti kirjoittaa vielä muutakin, mutta mitä ikinäkin se oli jos oli, on kadonnut jo taivaan tuuliin.