Yritän kirjoittaa tämän viestini Ritan kirjoituksessa mainittujen seikkojen innoittamana täysin ilman sitä pientä kaksikirjaimista negatiivista sanaa, vaikka sanottavaa riittääkin. Pientä haastettahan aina täytyy olla, vai mitä?

***

Harrastelin poikani vauva- ja taaperoikäisenä Tupperware-jälleenmyyntiä. Siellä koulutuksessa meille yritettiin opettaa positiivista lähestymistapaa mahdollisiin kutsujen emäntiin ja isäntiin. Ihan peruskysymykseenkin niin usein lipsahtaa se pieni kielteinen ilmaisu, vaikka kuinka tarkoitus olisikin myönteinen. "Emmännöithän sinä lähiön seuraavat kutsut? Mikä päivä sopisi sinulle parhaiten?" Mutta kun sen pienen pirulaisen käyttämättä jättäminen on niin hirvittävän vaikeaa - vanha koira ja ne uudet temput, tiedättehän.

Tupperware urani oli lyhyt ja tappiollinen. Pidin liikaa itse niistä astioista, joten niitä halusi tilata ja hamstrata itselleen kaapit pullolleen. Olen kuitenkin onneton itseni tyrkyttäjä tai markkinoija, minun on lähes mahdotonta mennä jonkin puolitutun tai täysin tuntemattoman luo ja taivutella, suostutella tai houkutella hänet emännäksi. Kokouksissa käyminen oli toki mukavaa ja siinä hommassa tutustui mukavasti uusiin ihmisiin.

Ritan viestissä mainittiin myös se, miten kielellä ja puheella voi olla merkitystä siihen, kuinka hyvin tulee toimeen toisten ihmisten kanssa ja siihen miten toiset ihmiset suhtautuvat sinuun. Itse olen kykenemätön arvioimaan miten se mitä sanon tai jätän sanomatta vaikuttaa ihmisten kuvaan minusta. Jos menen huoneeseen jossa on paljon minulle ennestään tuntemattomia ihmisia, menen sisälle todennäköisesti sanomatta sanaakaan. Pidän mahdollisimman pientä meteliä itsestäni ja harvoin aloitan keskustelun kenenkään kanssa. Toki pyrin olemaan ystävällinen silloin kun lopulta ryhdyn keskustelemaan jonkun kanssa, mutta "Hyvää päivää, kaikki tutut ja tuntemattomat! Kaunis päivä tänään." (näin kärjistetysti) on jotain mitä minun suustani saa odottaa turhaan. Huoneesta lähtiessäni harvemmin hyvästelen tai välttämättä edes ilmoitan poistumisestani, poistumistani harvemmin edes huomataan. Tämä johtunee suuresti itsetuntoni puutteesta: kukapa nyt minusta voisi kiinnostua, ketä minun sanomiseni, tulemiseni tai poistumiseni edes kiinnostaisi. Ja jos jotain ryhdyn kertomaan, törmään usein siihen, että minut keskeytetään ja minun on usein vaikea edes saada puheenvuoroa, välillä myös tuntuu siltä, kuin puhuisin kenenkään kuitenkaan kuuntelematta. Kun sellaisen olotilan on tuntenut tarpeeksi usein, vaikenee mieluummin kuin edes yrittää. Miksiköhän pidän kirjallista kommunikaatiota suullista parempana ja miellyttävämpänä? Saapahan asiansa julki, kenenkään keskeyttämättä, viis siitä lukeeko kukaan kuitenkaan kaikkea. Se, että minulla on yleensä ollut vain yksi, kaksi tai korkeintaan kourallinen hyviä kavereita todellisessa elämässä, mutta kymmeniä hyviä kirjeenvaihtokavereita ympäri maailmaa ja näin viimevuosina monia nettituttuja kertonee jotain minun sosiaalisesta elämästäni. Haluaisin toki että olisi toisin, mutta todellisuudessa minun seuraelämäni pyörii lähinnä vain kodin/suvun ja mahdollisen sen hetkisen työ-/harjoittelu-/koulutuspaikan ympärillä. Aikuisaikaisia työ- ja opiskelukavereitakin olen siis tavannut vain ja ainoastaan töiden ja opiskelun merkeissä.

Tämä viesti näköjään ajautuikin, ihan tarkoittamatta myönteisestä ilmaisustaan huolimatta sisällöltään kielteiseksi tai pikemminkin ehkä masentavaksi.

***

Marika kertoili Herra Hakkaraisen lapsilleen tarjoamasta gourmet-ateriasta. Appiukko oli lapsena onnistunut loihtimaan suurinpiirtein yhtä herkullisen aterian. Hän oli ajatellut laittaa ruuan valmiiksi ennenkuin äiti tulee kotiin. Ihan loogisesti oli ajatellut: keitettyjä perunoita ja kastiketta - vaniljakastiketta!

Olen kyllä minäkin melkoisen epäileväinen jättäessäni lapset täysin HraTeen hoiviin. Mm. lasten järkevä pukeminen ilman minun valmiiksi määrämiä vaatteita on ihanaiselle puolisolleni äärimmäisen haastavaa puuhaa.

***

Vaikea oli tänään pidätellä nauruaan, kun poikasemme autossa lauleskeli iskelmäradion mukana: "Jestas sentään, mitkä rinnat..." Onkohan ihan sovelias kipale alle yhdeksänvuotiaan laulettavaksi? Tuskin kuitenkaan oli oikeasti sisäistänyt laulun sanoja...

***

Prinsessamme mielestä pääskyset lentävät ja ääntelevät kauniimmin kuin harakat.