Haluatteko tietää mitä mietiskelin tarpoessani tuolla pakkasessa päiväkotiin suhteellisen verkkaista tahtia vaika olimme jo valmiiksi myöhässä, Prinsessa jossain kymmenien metrien päässä takanani? Ai ette vai? No kerron kuitenkin.
Mietin, että tarvitsisi olla olemassa sellainen vastaava siirtolaite kuin Star Trekeissä, pääsisi parissa sekunnissa paikasta A paikkaan B. Sen pitäisi olla kannettava, ehkä jokin kännykänkokoinen laite joka olisi varustettu tarkalla kartalla, gepsillä ja noin kymmenen senttimetrin tarkkuuksisilla koordinaateilla. Että se siirtäisi kaikki toisiaan koskettavat ihmiset haluttuun paikkaan.
En ole tyhmä. Tiedän että ei kyseinen laite eliminoisi täysin myöhästymisiä. Ihmiset tottuisivat sen käyttöön samalla tavalla kuin autoihinkin tai vastaaviin kulkuneuvoihin, jotka on keksitty ihmisen ihmeellisen ja kasvavan kiireen takia, aina pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti sinne tai tänne ja pitäisi ehtiä aina vaan enemmän asioita tekemään yhdessä vuorokaudessa. Minä henkilökohtaisesti vihaan ja vastustan kiirettä, mutta silti haluan olla täsmällinen ja inhoan myös myöhästymisiä. Harhauduin... Ihmiset tottuisivat siis tähänkin laitteeseen ja siksi alkaisivat valmistautua lähtöön aina vaan myöhemmin luottaen että ehtivät, ja kun ovat vihdoin valmiita siirtymään määränpäähänsä, he olisivat jo valmiiksi myöhässä. Mutta itse siirtymisen aikana tapahtuvat viivytykset se eliminoisi. Kelit ja ruuhkat sun muut matkan muuttujat eivät silloin aiheuttaisi myöhästymisiä.
Toinen haittavaikutus olisi se, että myöhästymisten lisäksi se eliminoisi hyötyliikunnan. Ihmiset liikkuisivat vain entistäkin vähemmän, sillä ei kaikki ihmiset halua liikkua huvikseen tai vain liikkumisen ilosta.
Nämä kaksi lieveilmiötä toki saisi eliminoitua sillä, että kyseisessä siirtolaitteessa olisi maksimikäyttömäärä. Esimerkiksi, että sitä saisi käyttää esimerkiksi vain kerran viikossa ja silloinkin vain ihan "äärimmäisessä" hädässä. Silloin siis ihmiset kuitenkin jatkossakin pyrkisivät valmistautumaan ihan normaalin lähtöaikataulun mukaan ja saisivat sitä hyötyliikuntaa.
Mutta, koska mietin aina asioita puhki, välillä ihan liian analyyttisestikin, törmäsin ideassani yhteen ongelmaan: Mistä kyseinen laite tietäisi mitä siirtää? Se on kuitenkin kannettava laite, eli ei mikään lieriö tai alusta tai vastaava, joka itsessään voisi määritellä siirrettäväksi kaikki sisälle tai päälle astuvat asiat. Jos laite jotenkin analysoi ja siirtää kaiken "elollisen" mikä sitä koskettaa, niin silloinhan vaatteet jäisivät alkuperäiseen paikkaansa ja ihmiset siiryisivät määränpäähän alastomina. Jos taas laitteellee kertoo, että siirrä kaikki toisiaan koskettava elollinen + elollisen ympäriltä n cm tavaraa, niin sittenhän se siirtäisi myös osan maata, laittiaa tai seinää aina samalla, tai vaihtoehtoisesti kengänpohjat jäisivät lähtöpaikkaan ja saapuisit perille rikkinäisillä kengillä. Hmm.
***
Joku saatta nyt miettiä sitä alkuperäistä ongelmaani, miksi tällaista päädyin edes mietiskelemään. Miksi en pistänyt vauhtia tyttäreni aamutoimiin? Miksen itse pukenut häntä jotta pääsisimme nopeammin lähtemään? Miksen napannut tyttöä syliin tai vaihtoehtoisesti kädestä kiinni ja kantanut tai vetänyt perässäni? Siksi, koska fyysiset ja henkiset voimani eivät riitä siihen. Jos ryhtyisin pukemaan tyttöä itse, auttamaan pukemisessa siitä seuraisi joko vastaan taistelemista, rimpuilua, potkuja, nyrkiniskuja ja syljeskelyä tai sitten tyttö riisuisi kaiken sen mitä minä olen hänen päälleen onnistunut pukemaan, jolloin tulisimme vain ojasta allikkoon. Mitkään voimani eivät myöskään riitä kantamaan tai raahaamaan lähes kolmeakymmentä kiloa vastaanhangoittelvaa tyttöä varusteineen noin kilometrin matkaa. Kokeiltu on näitä kaikkia kuvailemiani keinoja ja huonoksi havaittu, sillä meidän lapset eivät anna mitään kyseisiä asioita tehdä itselleen tappelematta vastaan. En pysty siihen muuttumatta itse ensin karjuvaksi pedoksi ja luhistumatta sen jälkeen ulvovaksi paskakasaksi joka toivoisi vain olevansa jossain ihan muualla tai mahdollisesti että ei olisi olemassa ollenkaan. Siksi nykyään vain tyydyn hoputtamaan, hoputtamaan ja hoputtamaan ja mahdollisimman tyynesti odottelemaan jossain tienreunassa että päästäisiin yhdessä ylittämään tie turvallisesti.
***
Mulla on nyt selvästi jokin pohdiskelukausi meneillään. Eilen perunoita ja porkkanoita keitellessäni rupesin miettimään, mitä se lämpö ja kuumuus oikeasti tekee perunoille ja porkkanoille? Siis juu, tiedän että kuumuus kypsentää ja pehmentää ne, mutta miten, miksi, minkä reaktion se kuumuus aiheuttaa siellä juureksessa jotta se rupeaa pehmenemään?
***
Analysoin selvästi asioita ihan liikaa ja puhki!
Mietin, että tarvitsisi olla olemassa sellainen vastaava siirtolaite kuin Star Trekeissä, pääsisi parissa sekunnissa paikasta A paikkaan B. Sen pitäisi olla kannettava, ehkä jokin kännykänkokoinen laite joka olisi varustettu tarkalla kartalla, gepsillä ja noin kymmenen senttimetrin tarkkuuksisilla koordinaateilla. Että se siirtäisi kaikki toisiaan koskettavat ihmiset haluttuun paikkaan.
En ole tyhmä. Tiedän että ei kyseinen laite eliminoisi täysin myöhästymisiä. Ihmiset tottuisivat sen käyttöön samalla tavalla kuin autoihinkin tai vastaaviin kulkuneuvoihin, jotka on keksitty ihmisen ihmeellisen ja kasvavan kiireen takia, aina pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti sinne tai tänne ja pitäisi ehtiä aina vaan enemmän asioita tekemään yhdessä vuorokaudessa. Minä henkilökohtaisesti vihaan ja vastustan kiirettä, mutta silti haluan olla täsmällinen ja inhoan myös myöhästymisiä. Harhauduin... Ihmiset tottuisivat siis tähänkin laitteeseen ja siksi alkaisivat valmistautua lähtöön aina vaan myöhemmin luottaen että ehtivät, ja kun ovat vihdoin valmiita siirtymään määränpäähänsä, he olisivat jo valmiiksi myöhässä. Mutta itse siirtymisen aikana tapahtuvat viivytykset se eliminoisi. Kelit ja ruuhkat sun muut matkan muuttujat eivät silloin aiheuttaisi myöhästymisiä.
Toinen haittavaikutus olisi se, että myöhästymisten lisäksi se eliminoisi hyötyliikunnan. Ihmiset liikkuisivat vain entistäkin vähemmän, sillä ei kaikki ihmiset halua liikkua huvikseen tai vain liikkumisen ilosta.
Nämä kaksi lieveilmiötä toki saisi eliminoitua sillä, että kyseisessä siirtolaitteessa olisi maksimikäyttömäärä. Esimerkiksi, että sitä saisi käyttää esimerkiksi vain kerran viikossa ja silloinkin vain ihan "äärimmäisessä" hädässä. Silloin siis ihmiset kuitenkin jatkossakin pyrkisivät valmistautumaan ihan normaalin lähtöaikataulun mukaan ja saisivat sitä hyötyliikuntaa.
Mutta, koska mietin aina asioita puhki, välillä ihan liian analyyttisestikin, törmäsin ideassani yhteen ongelmaan: Mistä kyseinen laite tietäisi mitä siirtää? Se on kuitenkin kannettava laite, eli ei mikään lieriö tai alusta tai vastaava, joka itsessään voisi määritellä siirrettäväksi kaikki sisälle tai päälle astuvat asiat. Jos laite jotenkin analysoi ja siirtää kaiken "elollisen" mikä sitä koskettaa, niin silloinhan vaatteet jäisivät alkuperäiseen paikkaansa ja ihmiset siiryisivät määränpäähän alastomina. Jos taas laitteellee kertoo, että siirrä kaikki toisiaan koskettava elollinen + elollisen ympäriltä n cm tavaraa, niin sittenhän se siirtäisi myös osan maata, laittiaa tai seinää aina samalla, tai vaihtoehtoisesti kengänpohjat jäisivät lähtöpaikkaan ja saapuisit perille rikkinäisillä kengillä. Hmm.
***
Joku saatta nyt miettiä sitä alkuperäistä ongelmaani, miksi tällaista päädyin edes mietiskelemään. Miksi en pistänyt vauhtia tyttäreni aamutoimiin? Miksen itse pukenut häntä jotta pääsisimme nopeammin lähtemään? Miksen napannut tyttöä syliin tai vaihtoehtoisesti kädestä kiinni ja kantanut tai vetänyt perässäni? Siksi, koska fyysiset ja henkiset voimani eivät riitä siihen. Jos ryhtyisin pukemaan tyttöä itse, auttamaan pukemisessa siitä seuraisi joko vastaan taistelemista, rimpuilua, potkuja, nyrkiniskuja ja syljeskelyä tai sitten tyttö riisuisi kaiken sen mitä minä olen hänen päälleen onnistunut pukemaan, jolloin tulisimme vain ojasta allikkoon. Mitkään voimani eivät myöskään riitä kantamaan tai raahaamaan lähes kolmeakymmentä kiloa vastaanhangoittelvaa tyttöä varusteineen noin kilometrin matkaa. Kokeiltu on näitä kaikkia kuvailemiani keinoja ja huonoksi havaittu, sillä meidän lapset eivät anna mitään kyseisiä asioita tehdä itselleen tappelematta vastaan. En pysty siihen muuttumatta itse ensin karjuvaksi pedoksi ja luhistumatta sen jälkeen ulvovaksi paskakasaksi joka toivoisi vain olevansa jossain ihan muualla tai mahdollisesti että ei olisi olemassa ollenkaan. Siksi nykyään vain tyydyn hoputtamaan, hoputtamaan ja hoputtamaan ja mahdollisimman tyynesti odottelemaan jossain tienreunassa että päästäisiin yhdessä ylittämään tie turvallisesti.
***
Mulla on nyt selvästi jokin pohdiskelukausi meneillään. Eilen perunoita ja porkkanoita keitellessäni rupesin miettimään, mitä se lämpö ja kuumuus oikeasti tekee perunoille ja porkkanoille? Siis juu, tiedän että kuumuus kypsentää ja pehmentää ne, mutta miten, miksi, minkä reaktion se kuumuus aiheuttaa siellä juureksessa jotta se rupeaa pehmenemään?
***
Analysoin selvästi asioita ihan liikaa ja puhki!
Kommentit