Kuvittelin että aamu olisi helppo. Sain herätä hieman myöhemmin, kaiken mahdollisen piti myös olla valmiina, aamuksi jäi vain pakolliset. Ensimmäinen kompastuskivi tuli eteen, kun huomasin että pojan reppu oli pakattu väärin ja vaillinaisesti, vaikka olin pyytänyt sen eilen pakkamaan heti kun läksyt olivat valmiit. Pojan siis piti pakata se uusiksi. Siihen laukun pakkaamiseen ja pukemiseen meni ihan luvattoman paljon aikaa. Aamiaisen syömisen ohella aikaa tuhrautui taas riidan haastamiseen. Kimpula pääsi lähtemään kouluun noin minuuttia ennen kuin koulussa olisi jo pitänyt olla. Toivottavasti ehti kouluun.

Prinsessa sai herätä ihan omia aikojaan, mikä tässä tapauksessa tarkoitti noin puoli kahdeksaa. Siinä vaiheessa kun aioin hänelle antaa aamiaista alkoi taas valitus ja natina. Se on todella harvinaista, että meillä jokin ruokailu sujuisi ilman jonkinnäköistä narinaa ja arvostelua tytön taholta. Toisinaan poikakin osallistuu siihen valituskuoroon. Harvoin mikään kelpaa heti ensisanomalta. Ja yksi toistuva kysymys typykän puolesta ruokailulla on "miksi?" joka minusta kuulostaa hirveän negatiiviselta, vaikka sitten kun tarkemmin asiaa selvitän, niin tyttö onkin ihan tyytyväinen. Jos on tyytyväinen siihen mitä saa, miksi täytyy kysyä "miksi?"? Nykyään yritän opettaa siihen, että jollei heti kelpaa, niin sitten saa olla ilman. Tänään tyttö jäi ilman aamupuuroa, kun tarjolla ollut vaihtoehto ei kelvannut. "Mä en ota sitten mitään, jollen saa leipää." Totesin että selvä ja laitoin lautasen takaisin kaappiin. "No anna sitten." Tuli heti kun huomasi että pistän tavaroita pois. En antanut. Pitäisi jo osata päättää! En jaksa sitä eipäs juupas soutamista ja huopaamista.

Kun tyttö oli ihan pieni taapero vielä, hän oli silloin jo samanlainen "eipäs - juupas" kinastelija. Silloin saatoin ruokailutilanteessa kuluttaa rasittavan paljon aikaa siihen että otin lautasen pois ja vein takaisin, otin pois, vein takaisin, otin pois, vein takaisin. Ja ainoastaan sen takia, että tyttö sanoi en syö, mutta kun otin lautasen pois tuli huuto. Tästä siis on aikaa vuosia ja vuosia. Silloin kun asiaa valittelin muitten äitien keskuudessa, aika yleinen mielipide oli, että kyllä se jossain vaiheessa kuitenkin loppuisi se eipäs juupas venkutus, jos vain jaksaisin kärsivällisesti lautasen siirtelyä edes takaisin, ei se nyt kuitenkaan loputtomiin jatkuisi. No ehkä ei loputtomiin, mutta minusta puolikin tuntia tuntuu aika loputtomalta. Enkä ole niin kovin varma siitä, että se olisi itsellään loppunut silloinkaan, minun oli aina lopulta itse kuitenkin tehtävä siihen vetkutteluun loppu. Nykyään vedän rajan siihen että eipäs - juupas - eipäs - no ei sitten! Vaikka se juupas tulisikin taas siihen perään, niin ei saa enää. Tyyliin kolmas kerta toden sanoo.

Yksi mikä minua risoo aika tavalla on myös se, että harvoin ollaan tyytyväisiä siihen, mitä saa. Koulussa ja päiväkodissa he joutuvat tyytymään siihen mitä siellä on tarjolla, mikseivät kotona voi. Totta, kotona voi välillä joustaa ja kysyä mielipidettä, pyytää toivomuksia - niin välillä teenkin. Mutta aina ei voi kuitenkaan joustaa, ei lasten kotonakaan tarvi saada aina valita mitä syövät.

***

Haukotus! Pääsin jostain kumman syystä yöllä vasta yhdeltä sänkyyn. Ja siltikin pyörin vielä ainakin puoli tuntia sängyssä hereillä, asentoa etsien. Aamulla olin puolihorroksessa miehen töihinlähdön aikaan. Havahduin katsomaan kelloa kun kuulin oven käyvän, ja totesin, että on vielä tunti aikaa nukkua. Voi kunpa voisikin mennä taas päiväunille, mutta ei ehdi. Kolmen tunnin päästä täytyy jo lähteä ja ennen sitä on vielä yhtä sun toista tekemistä.