Aamupalalle tullessaan poika esitti taas kerran nuo vakiokysymykset.

Samaa voisin kysyä itsekin, ihan eri asioista. Miksen koskaan pääse ajoissa nukkumaan? Kun sitten kerrankin pääsen jopa ennen yhtätoista sänkyyn, niin miksi aina juuri silloin en saa kunnolla unta ja yö on katkonainen?

Olin niin "ylpeä" itsestäni, kun eilen pääsin sänkyyn todellakin ennen yhtätoista. Siis ihan nukkumistarkoituksissakin eli valot sammutettuina, ilman kirjaa tai lehteä, pää tyynyssä. Olin jopa väsynytkin mielestäni, vaikka olin eilen ottanut parin tunnin päivänokoset. Silti unentulo kesti sinne puolenyön tälle puolelle!! Ja yöllä heräilin ihan luvattoman paljon katselemaan kelloa.

No, ilmeisesti se tällä erää riitti tuo katkonainenkin uni mulle, sillä jaksoin herätä aamulla ensimmäisellä torkkusoitolla (taitaa olla 6 minuuttia aina edellisestä soitosta). Eikä vielä ole mitenkään järkyttävän väsynyt olo.

Sunnuntai-illalla tein kokeilun. Kerroin poikaselleni että olen niin lopen kyllästynyt siihen, että hänellä soi aamulla herätyskello vartin välein, mutta se olen kuitenkin minä, joka hänet lopulta herättää ja koko aamu on yhtä hoputtamista. Sanoin, että saa seuraavana aamuna olla itse vastuussa heräämisestään ja kaikista aamuhommista. Minä en herätä enkä hoputa, mutta en kuitenkaan päästä lähtemään kouluun, ennenkuin kaikki on tehty niinkuin pitää. Ja se toimii!! Kun poika tajusi että en ole kokoajan "potkimassa persuuksille", niin hänen on pakko toimia eikä maleksia. Tänään toimimme saman periaatteen mukaan. Ainut asia tänään minkä tein aamtoimien nopeuttamiseksi oli, että kävin sammuttamassa pojalta television, jottei unohtuisi sitä katsomaan. Ja ihan hyvissä ajoin on päässyt lähtemään kouluun molempina aamuina.

Ei tuo suinkaan tarkoita että kaikki aamuharmit olisivat poistuneet. Edelleen Kimpulalla on ihme tapa haastaa riitaa ja viisastella aina heti aamusta. Mutta nyt on yksi harmi ja hankaluus vähemmän. Yksi pieni voitto, voisi jopa sanoa.

Prinsessan kanssa pääsimme lähtemään suhteellisen hyvissä ajoin, näin luulin. Mutta! Miksi aina on se yksi mutta. En osannut odottaa sitä, mikä meitä ulkona odotti. Noin puolet matkasta piti madella, kun joka askeleella sai taas varoa ettei lennä selälleen. Onneksi matkalla oli sulia ja hyvin hiekoitettujakin pätkiä. Prinsessa pyllähti matkalla kaksi kertaa, ei onneksi satuttanut pahemmin (ei tullut edes itkua kummallakaan humpsahduksella). Minä pysyin kuin ihmeen kaupalla pystyssä koko matkan edestakaisin, vaikka yksi paha lähteltäpiti-horjahdus tulikin.