Menimme tänään tuohon koulun kentälle luistelemaan koko perhe. Ja sujuihan se, mukavaakin oli. Aika lyhyessä ajassa oikea nilkkani taas väsyi, mutta kun kävin kerran sitä lepuuttamassa, ei se enää loppuaikana väsynytkään samalla tavalla. Kimpula ei edelleenkään osaa kiristää luistimiaan (tai ei viitsi), mutta luistelu sujuu kukakuinkin hyvin ja aika vauhdikkaasti. Ei osaa vielä jarruutta, mutta ei kuulemma tarvitsekaan osata... Prinsessalla sujuu aina vaan paremmin ja paremmin. Pyllähdyksiä toki sattuu, mutta todella hienosti jo pääsee eteenpäin ja ihan kivaa vauhtiakin. Tuota menoa ja meininkiä katsellessa on helppo ajatella, että nyt pitää käyttää tilaisuus hyväkseen ja käydä luistelemassa niin usein kuin mahdollista.
Kotiinlähdön koittaessa, Prinsessan kiukutellessa jokaikisestä pienestäkin asiasta mikä liittyy luistimista kenkiin siirtymiseen (En mä jaksa itse avata... Mä kuivaan itse... Mä en voi puhua jollei mun jalka ole märällä lattialla... Mitä noi rumat ikkunat tuossa tekee... Mä en kävele teidän kanssa...) on niin helppoa ja houkuttelevaa vannoa että ei sitten enää koskaan mennä luistelemaan.
Kotiin tullessa selkä oli ihan poikki (väsynyt ja särkeväinen). Teen pari pakollista toimenpidettä keittiössä ja rojahdan selkäni kanssa sohvalle. Aikani siinä odoteltuani mieheni älyn välähtävän vihjailen tyyliin, että eivät lapset varmaan tänään saa iltapalaa ollenkaan ja sitä rataa. Marttyyrin elkein hän uhrautuu nousemaan ja menee tekemään lapsille iltapalan. Miksi yksikään muu tämän perheen jäsen ei suostu liikauttamaan yhtäkään evää yhteisen hyvän eteen oma-aloitteisesti? Tarvitaan käskyjä, määräyksiä tai vähintään vahvoja vihjailuja. Oikeasti, jos minä jotain hyödyllistä täällä kotona ryhdyn tekemään, saan ihan rauhassa tehdä yksin. Todella todella harvoin kukaan tarjoaa apuaan tai ryhtyy toisaalla kotitöihin, apua tarvitsee lähes poikkeuksetta pyytää, jos sitä kaipaa tai tarvitsee. On todella hankalaa yrittää muutosta parempaan, kun on niin paljon kapuloita kokoajan rattaissa.
***
Pojan kuukausiraportti kertoi taas karua kieltään: ote koulunkäyntiin on ruvennut taas lipsumaan pahasti, parannusta asiaan kaivataan kipeästi. Unohdusten määrä oli taas kasvanut. Pidin taas puhuttelun ja taas sain osakseni "en välitä pas**n vertaa" -ilmeitä. Kerroin kuinka jokainen sellainen ilme oikeasti satuttaa mua, enkä voinut olla itkemättä. Mutta kas, puhuttelulla oli jonkin verran voimaa kuitenkin. Sain todistaa taas pitkästä pitkästä aikaa oikein siistejä, kauniita ja huolella tehtyjä kirjaimia ja numeroita läksyjä tarkastaessani.
***
Nyt menen nukkumaan. Josko se uni tulisi kylään hieman herkemmin tänä iltana. On suuri ihme, jollei uni maistu raitisilma-annoksen ja rasituksen jälkeen.
Kotiinlähdön koittaessa, Prinsessan kiukutellessa jokaikisestä pienestäkin asiasta mikä liittyy luistimista kenkiin siirtymiseen (En mä jaksa itse avata... Mä kuivaan itse... Mä en voi puhua jollei mun jalka ole märällä lattialla... Mitä noi rumat ikkunat tuossa tekee... Mä en kävele teidän kanssa...) on niin helppoa ja houkuttelevaa vannoa että ei sitten enää koskaan mennä luistelemaan.
Kotiin tullessa selkä oli ihan poikki (väsynyt ja särkeväinen). Teen pari pakollista toimenpidettä keittiössä ja rojahdan selkäni kanssa sohvalle. Aikani siinä odoteltuani mieheni älyn välähtävän vihjailen tyyliin, että eivät lapset varmaan tänään saa iltapalaa ollenkaan ja sitä rataa. Marttyyrin elkein hän uhrautuu nousemaan ja menee tekemään lapsille iltapalan. Miksi yksikään muu tämän perheen jäsen ei suostu liikauttamaan yhtäkään evää yhteisen hyvän eteen oma-aloitteisesti? Tarvitaan käskyjä, määräyksiä tai vähintään vahvoja vihjailuja. Oikeasti, jos minä jotain hyödyllistä täällä kotona ryhdyn tekemään, saan ihan rauhassa tehdä yksin. Todella todella harvoin kukaan tarjoaa apuaan tai ryhtyy toisaalla kotitöihin, apua tarvitsee lähes poikkeuksetta pyytää, jos sitä kaipaa tai tarvitsee. On todella hankalaa yrittää muutosta parempaan, kun on niin paljon kapuloita kokoajan rattaissa.
***
Pojan kuukausiraportti kertoi taas karua kieltään: ote koulunkäyntiin on ruvennut taas lipsumaan pahasti, parannusta asiaan kaivataan kipeästi. Unohdusten määrä oli taas kasvanut. Pidin taas puhuttelun ja taas sain osakseni "en välitä pas**n vertaa" -ilmeitä. Kerroin kuinka jokainen sellainen ilme oikeasti satuttaa mua, enkä voinut olla itkemättä. Mutta kas, puhuttelulla oli jonkin verran voimaa kuitenkin. Sain todistaa taas pitkästä pitkästä aikaa oikein siistejä, kauniita ja huolella tehtyjä kirjaimia ja numeroita läksyjä tarkastaessani.
***
Nyt menen nukkumaan. Josko se uni tulisi kylään hieman herkemmin tänä iltana. On suuri ihme, jollei uni maistu raitisilma-annoksen ja rasituksen jälkeen.
Kommentit