Aina silloin tällöin huomaan sen, muka ihan yllättäen, kuinka isoksi poikani on jo kasvanut. Eräskin päivä tässä taivastelin ääneen kuinka pitkä hän on. Joissain tilanteissa se hujoppius vielä korostuu entisestään.
Isohan hän on ollut aina, ihan syntymästään asti. Anoppi joskus sanoikin, että hänen lapsenlapsensa (niin meidän lapset kuin serkkunsakin) tuntuvat kaikki syntyvän "koulukokoisina". Olen viimepäivinä katsellut paljon valokuvia, ihan sieltä pojan vauva-ajoiltakin, ja sydämessä myllertää niitä kuvia katsellessa. Kuinka muka pieni hän on ollut. Ja kaikista hänen aiheuttamistaan harmaista hiuksista huolimatta, kuinka iloinen hän suurimmassa osassa kuvia vaikuttaa olevan. Tässä arjessa välillä uhkaa unohtua, kuinka ihana ja ainutlaatuinen hän onkaan.
Kun yöllä huomasin valokuvatorstain haasteen aiheena olevan ystävä, teki niin mieleni osallistua yhdellä poikani vauvakuvista. Hänelle ostettiin ihan vauvana pehmolelu-"ystävä" (se oli sen ihan myyntinimikin, niitä oli myynnissä virtahepo ja pupu muistaakseni ainakin, pojan ystävä oli aasi), sellainen pehmeä ja kirjava. Valmistajaa en nyt muista, mutta joku ihan tuttu lastentarvikkeiden valmistaja se oli (miksi mieleni tekee mieli sanoa Tutta? - tuskin kuitenkaan oli Tutan). Pojan vauvakuvissa on yksi, jossa hän maistaa ystävää ja toinen, jossa hän nukkuu pinnasängyssään ystävä kainalossa. Kuvien julkaiseminen olisi kuitenki a) vaatinut skannaamista ja b) vaatinut periaatteessa "tunnistettavan" kuvan julkaisua.
Pari muuta poikani pehmolelua ovat myös olleet melko merkittäviä. Tuhatjalkainen Aki ei ollut mitenkään suosikki tai pojalle itselleen hirveän tärkeä, mutta sen nimen historia on mieleenpainuva. Akihan on ihan tavallinen suomalaisen pojan nimi, juu, mutta kun se ei liity mitenkään kehenkään Akiin. Kun pojalle oli antamassa tuhatjalkaista, hän ojensi kätensä ja sanoi "akii", mikä suomennettuna tarkoittaa "halii". Pojan puhe oli pitkään k-voittoista. Kikikaikikkihan on ilmiselvästi Citymarketti. Hänen ehdottomasti tärkein pehmolelunsa on ollut keltainen ankka. Ankka oli aluksi poikani suussa "anka". Nimeä tällä ankalla ei ole, mutta hän sai sen toisena joulunaan joululahjaksi (reilun vuoden ikäisenä) ja se on ollut se hänelle ehdottomasti rakkain. Vasta viimeisen vuoden aikana ankan merkitys on tuntunut hiipuvan.
Tänään sitten täytin vihdoin sen kielivalintalappusenkin, saa poika viedä huomenna kouluun. Vielä viimehetkillä sitä vatvottiin edes takaisin, tai siis poika ei osannut oikein päättää. Mutta ottaa nyt sitten sen ruotsin kuitenkin, lupasi tehdä parhaansa yleensäkin koulunkäynnin eteen. Ja minä lupasin auttaa ruotsissa.
Ja yhtäkkiä se tuossa hetki sitten iski, se, että tänä vuonna hän täyttää jo kymmenen ja se, että kesällä on täten ilmeisesti kymppileirikin.
Isohan hän on ollut aina, ihan syntymästään asti. Anoppi joskus sanoikin, että hänen lapsenlapsensa (niin meidän lapset kuin serkkunsakin) tuntuvat kaikki syntyvän "koulukokoisina". Olen viimepäivinä katsellut paljon valokuvia, ihan sieltä pojan vauva-ajoiltakin, ja sydämessä myllertää niitä kuvia katsellessa. Kuinka muka pieni hän on ollut. Ja kaikista hänen aiheuttamistaan harmaista hiuksista huolimatta, kuinka iloinen hän suurimmassa osassa kuvia vaikuttaa olevan. Tässä arjessa välillä uhkaa unohtua, kuinka ihana ja ainutlaatuinen hän onkaan.
Kun yöllä huomasin valokuvatorstain haasteen aiheena olevan ystävä, teki niin mieleni osallistua yhdellä poikani vauvakuvista. Hänelle ostettiin ihan vauvana pehmolelu-"ystävä" (se oli sen ihan myyntinimikin, niitä oli myynnissä virtahepo ja pupu muistaakseni ainakin, pojan ystävä oli aasi), sellainen pehmeä ja kirjava. Valmistajaa en nyt muista, mutta joku ihan tuttu lastentarvikkeiden valmistaja se oli (miksi mieleni tekee mieli sanoa Tutta? - tuskin kuitenkaan oli Tutan). Pojan vauvakuvissa on yksi, jossa hän maistaa ystävää ja toinen, jossa hän nukkuu pinnasängyssään ystävä kainalossa. Kuvien julkaiseminen olisi kuitenki a) vaatinut skannaamista ja b) vaatinut periaatteessa "tunnistettavan" kuvan julkaisua.
Pari muuta poikani pehmolelua ovat myös olleet melko merkittäviä. Tuhatjalkainen Aki ei ollut mitenkään suosikki tai pojalle itselleen hirveän tärkeä, mutta sen nimen historia on mieleenpainuva. Akihan on ihan tavallinen suomalaisen pojan nimi, juu, mutta kun se ei liity mitenkään kehenkään Akiin. Kun pojalle oli antamassa tuhatjalkaista, hän ojensi kätensä ja sanoi "akii", mikä suomennettuna tarkoittaa "halii". Pojan puhe oli pitkään k-voittoista. Kikikaikikkihan on ilmiselvästi Citymarketti. Hänen ehdottomasti tärkein pehmolelunsa on ollut keltainen ankka. Ankka oli aluksi poikani suussa "anka". Nimeä tällä ankalla ei ole, mutta hän sai sen toisena joulunaan joululahjaksi (reilun vuoden ikäisenä) ja se on ollut se hänelle ehdottomasti rakkain. Vasta viimeisen vuoden aikana ankan merkitys on tuntunut hiipuvan.
Tänään sitten täytin vihdoin sen kielivalintalappusenkin, saa poika viedä huomenna kouluun. Vielä viimehetkillä sitä vatvottiin edes takaisin, tai siis poika ei osannut oikein päättää. Mutta ottaa nyt sitten sen ruotsin kuitenkin, lupasi tehdä parhaansa yleensäkin koulunkäynnin eteen. Ja minä lupasin auttaa ruotsissa.
Ja yhtäkkiä se tuossa hetki sitten iski, se, että tänä vuonna hän täyttää jo kymmenen ja se, että kesällä on täten ilmeisesti kymppileirikin.
Kommentit