Katselin tänään Frendien viimeiset jaksot. En koskaan ole voinut ja tuskin koskaan tulen voimaan katsoa niitä itkemättä. Mutta tänään itkin ehkä tavallista enemmän. Silmät punaisina ja vetisinä katselin viimeisen kauden jälkimmäisen puoliskon. En tiedä vaikuttiko omat piilevät tunnetilat, kaikki suru, pettymys ja avuttomuus jotenkin kiihdyttävästi, ehkä, todennäköisesti.

Mutta miksi ihmeessä ihminen tekee tuollaista itselleen, katselee jotain josta tietää tulevansa niin surulliseksi, jonka tietää johtavan auttamatta kyyneliin? Ja jälkeenpäin olo on jälleen kerran turta, tyhjä. Yhtä tyhjä kuin Monican ja Chandlerin violetti asunto viimeisessä jaksossa - ja taas, pelkästään ajatus siitä näystä saa silmät sumenemaan kyynelistä!

Minulla on ikävä Frendejä, vaikka voin tavata heidät ihan milloin hyvänsä.