Kuinka monta kertaa olenkaan kirjoittanut johonkin blogiin kommentin, jonka lopulta päätänkin hylätä, en sitten painakaan sitä julkaise tai lähetä nappia. Joskus joku muu on sanonut jo saman kuin minä, mutta paljon paremmin sanoin. Joskus tuntuu siltä, että kommenttini on kuitenkin ihan yhdentekevä ja merkityksetön. Pelkään että kommenttini ymmärretään väärin, tai että sitä ei ymmärretä ollenkaan. Tai sitten kuulostan vain jo omastakin mielestäni niin typerältä. Joten olen mieluummin sitten hiljaa.

Vaikeus on ihan yhtäläinen oli sitten kyseessä toisen pahaa oloa, surua tai huolta myötäelävä kommentti tai kepeään, elämäniloiseen ja positiiviseen tunnelmaan mukaan tempautuva kommentti.

Sanotaan että vaikeneminen on kultaa. Mutta jos lukemissaan blogeissa vaikenee, on vaikea osoittaa läsnäoloaan. Sillä läsnäolo on kuitenkin yhtä tärkeää. Osoittaa, että on mukana, että lukee ja vaikkei sano mitään, kuuntelee ja ymmärtää, myötäelää.