Mies on töissä. Teki mieli pyytää jättämään viikonlopputyöt väliin, mutta en sitten uskaltanutkaan.
Miehen viikonlopputöiden takia poika lähti sähläämään julkisilla. On hän ennenkin mennyt jonnekin yksin bussilla, mutta silloin joku on ollut pysäkillä saattamassa ja toisessa päässä on toinen meistä ollut vastassa, ellei hän sitten ole tullut kotiinpäin bussilla, jolloin kotona joku on ollut odottamassa. Nyt ei kukaan mennyt saattamaan eikä kukaan ole vastassa toisessa päässä. Hän kuitenkin menee tuttuun paikkaan, joten maisemia seuraamalla hänen pitäisi osata jäädä oikeassa paikassa pois. Takaisin hän tulee joko bussilla tai jos sattuu saamaan vetäjältä kyydin. Puhelin on mukana, jotein tavoittamattomissa ei pitäisi olla. (Soitin juuri: bussi oli ollut nopea, poika turvallisesti perillä.)
Tällaset uudet tilanteet aina vaan hirvittää hieman. Että mitäs jos.... (ja lauseen voi jatkaa mieleisellään kauhuskenaariolla.) Tiistaina oli yksi näistä samanlaisista vatsaa kourivista uusista tilanteista. Mies saattoi pojan kevään kunniaksi pyörällä partioon, naapurilähiöön. Ja sovimme, että poika saa polkea sieltä ihan yksin kotiin. Ehjänä tuli perille, tosin kotimatka kesti tuplaten sen verran kuin matka sinne.
Prinsessallekin on annettu jo hieman itsenäisyyttä matkojen taittamiseen. Tässä tapauksessa tiistai-iltaisin temmeltämästä kotiin. Temmellys on tuossa koululla, matkaa pari-kolmesataa metriä, ei teitä ylitettävänä eikä mitään. On samalla pientä harjoitusta koulumatkasta, jonka kulkeminen tulee kuitenkin jo ensi syksynä eteen. Ja samalla saa meidän vanhempien hermot hieman lepoa, sillä harvoin, erittäin harvoin se pukeminen temmellyksen jälkeen on ollut vaivatonta ja miellyttävää katseltavaa, ja aina, joka ikinen kerta, olemme olleet viimeiset ulkona.
***
Tämän hetken tunnelmat: saa olla viimeinen kerta kun mies on yli/viikonlopputöissä (melkoisen epärealistinen toive). Prinsessa on taas sama mahdoton itsensä. Aamupalakiukuttelun päätteksi hän paiskasi huoneen ovensa kiinni - kolme kertaa. "Tule, tai mä paiskaan tän oven kiinni! - Tule, tai mä paiskaan tän oven kiinni uudestaan! - Tule tai mä paiskaan tän oven taas!" Olin ihan hiljaa, en reagoinut mitenkään. Ja vihdoin hiljeni tyttökin.
Naapuritkin saa kärsiä meidän metelistä. Se on yksi niistä suurista syistä miksen enää koskaan halua kerrostaloon, enemmän kärsiviä seinänaapureita. Nyt rivitalossa on yksi, ja sekin liikaa. Omakotitaloon on suuri hinku. Omakotitalossa ei olisi naapureita, jotka kuulisivat naapuritalon sisältä kantautuvaa meteliä omien seiniensä sisäpuolelle. Silloin ei tarvitsisi enää pelätä naapureiden reaktioita tai häätöä.
Prinsessalla tuntuu olevan kaikenlisäksi omituinen käsitys siitä, että anteeksi pyytäminen jälkikäteen tekee kaiken tekemättömäksi. Nytkin hän tuli pyytämään anteeksi ja kysymään, saako nyt syödä puuronsa. No ei tietenkään. Kun se on kerran otettu pois huonon käytöksen, ruualla leikkimisen tai/ja kiukuttelun takia, ei sitä takaisin saa, edes anteeksi pyytämällä ja anteeksi annettuna. Ja kun sanon, että ei saa takaisin, siitä alkaa tietysti uusi kiukkukohtaus. Huoh!
Miehen viikonlopputöiden takia poika lähti sähläämään julkisilla. On hän ennenkin mennyt jonnekin yksin bussilla, mutta silloin joku on ollut pysäkillä saattamassa ja toisessa päässä on toinen meistä ollut vastassa, ellei hän sitten ole tullut kotiinpäin bussilla, jolloin kotona joku on ollut odottamassa. Nyt ei kukaan mennyt saattamaan eikä kukaan ole vastassa toisessa päässä. Hän kuitenkin menee tuttuun paikkaan, joten maisemia seuraamalla hänen pitäisi osata jäädä oikeassa paikassa pois. Takaisin hän tulee joko bussilla tai jos sattuu saamaan vetäjältä kyydin. Puhelin on mukana, jotein tavoittamattomissa ei pitäisi olla. (Soitin juuri: bussi oli ollut nopea, poika turvallisesti perillä.)
Tällaset uudet tilanteet aina vaan hirvittää hieman. Että mitäs jos.... (ja lauseen voi jatkaa mieleisellään kauhuskenaariolla.) Tiistaina oli yksi näistä samanlaisista vatsaa kourivista uusista tilanteista. Mies saattoi pojan kevään kunniaksi pyörällä partioon, naapurilähiöön. Ja sovimme, että poika saa polkea sieltä ihan yksin kotiin. Ehjänä tuli perille, tosin kotimatka kesti tuplaten sen verran kuin matka sinne.
Prinsessallekin on annettu jo hieman itsenäisyyttä matkojen taittamiseen. Tässä tapauksessa tiistai-iltaisin temmeltämästä kotiin. Temmellys on tuossa koululla, matkaa pari-kolmesataa metriä, ei teitä ylitettävänä eikä mitään. On samalla pientä harjoitusta koulumatkasta, jonka kulkeminen tulee kuitenkin jo ensi syksynä eteen. Ja samalla saa meidän vanhempien hermot hieman lepoa, sillä harvoin, erittäin harvoin se pukeminen temmellyksen jälkeen on ollut vaivatonta ja miellyttävää katseltavaa, ja aina, joka ikinen kerta, olemme olleet viimeiset ulkona.
***
Tämän hetken tunnelmat: saa olla viimeinen kerta kun mies on yli/viikonlopputöissä (melkoisen epärealistinen toive). Prinsessa on taas sama mahdoton itsensä. Aamupalakiukuttelun päätteksi hän paiskasi huoneen ovensa kiinni - kolme kertaa. "Tule, tai mä paiskaan tän oven kiinni! - Tule, tai mä paiskaan tän oven kiinni uudestaan! - Tule tai mä paiskaan tän oven taas!" Olin ihan hiljaa, en reagoinut mitenkään. Ja vihdoin hiljeni tyttökin.
Naapuritkin saa kärsiä meidän metelistä. Se on yksi niistä suurista syistä miksen enää koskaan halua kerrostaloon, enemmän kärsiviä seinänaapureita. Nyt rivitalossa on yksi, ja sekin liikaa. Omakotitaloon on suuri hinku. Omakotitalossa ei olisi naapureita, jotka kuulisivat naapuritalon sisältä kantautuvaa meteliä omien seiniensä sisäpuolelle. Silloin ei tarvitsisi enää pelätä naapureiden reaktioita tai häätöä.
Prinsessalla tuntuu olevan kaikenlisäksi omituinen käsitys siitä, että anteeksi pyytäminen jälkikäteen tekee kaiken tekemättömäksi. Nytkin hän tuli pyytämään anteeksi ja kysymään, saako nyt syödä puuronsa. No ei tietenkään. Kun se on kerran otettu pois huonon käytöksen, ruualla leikkimisen tai/ja kiukuttelun takia, ei sitä takaisin saa, edes anteeksi pyytämällä ja anteeksi annettuna. Ja kun sanon, että ei saa takaisin, siitä alkaa tietysti uusi kiukkukohtaus. Huoh!
Kommentit