... tunkee avonaisista ikkunoista sisään. Meidän pihateitä paikkaillaan.
Eilen en saanut paljoa aikaiseksi, tänään jos saisi edes hieman enemmän. Lähdettiin eilen miehen kotiuduttua satamaan/jokirantaan katselemaan rannikkovartiostojen ja poliisien laivoja. Ihan hienoja ja nykyaikaisia oli 4 niistä viidestä jotka ehdimme kiertää. (Se yksi ei todellakaan nykyaikainen oli itänaapurimme alus. Joku (ei meidän perhettä) totesikin, että tämäkö on sitten museo-osuus.) Pojan silmät - väärin, koko kasvot - loisti kun sai kurkata konehuoneeseen ja pääsi komentosillalle katselemaan. Meille naispuolisille se antoi ehkä vähemmän. Miestä nyt ihan oman työnsäkin puolesta kiehtoo laivat. Huvittavinta oli norjalaisaluksessa, kun kaikille tulijoille ja lähtiöille tehtiin kunniaa. Tuli vähän nolo olo - pitäiskö siihen vastata samalla tavalla. Minä hymyilin ja nyökkäsin ja sisälläni ajattelin että pitää mua varmaan ihan idioottina.
Mies oli hakenut töitten jälkeen auton massauksesta ja oli suositeltu ettei autoa kannata pitää pitkään auringossa, joten kauppareissu suuntautuikin lähi-Prisman sijaan Myllyn Prismaan (siellä kun on se parkkihalli). Mies ei myöskään lähtenyt tänään töihin autolla, kun työpaikan parkkipaikalla ei ole varjopaikkoja, vaan jätti auton omaan katokseen ja meni linja-autolla. Maanantaina auton vietyään massattavaksi mies kulki pyörällä. Tiistaina meni linja-autolla. Eilen, kun piti auto hakea töitten jälkeen meni taas pyörällä. Ja ajatteli antaa auton seistä vielä huomisenkin tuossa varjossa ja menee huomenna pyörällä (jos jaksaa). Totuttelee näin asteittain siihen pyöräilyyn. Munkin pitäis. Toistaiseksi tämän vuoden pyöräily on jäänyt yhteen edestakaiseen matkaan, puolen kilometrin päähän, meikäläisille ja takaisin. No, vielä on kesää jäljellä - niinkuin jossain laulussakin sanotaan.
Muihin puuhiin...
***
Edit myöhemmin:
En ole vielä päässyt niihin muihin puuhiin, vaikka ollaan jo iltapäivässä. Olen vatsa solmuilla ja perhosilla katsellut lomasuunnitelmiemme varaustilanteita ja muurahaiset pöksyissä odottelen iltaa, jolloin miehen kanssa katsotaan miten käy ja varataan matka, jos vielä voidaan... No, eiköhän me nyt jonkinlaiseen ratkaisuun päästä. Mutta tämä hermostuneisuus vie kyllä kaiken keskittymiskyvyn, saa nähdä mihin kykenen.
Eilen en saanut paljoa aikaiseksi, tänään jos saisi edes hieman enemmän. Lähdettiin eilen miehen kotiuduttua satamaan/jokirantaan katselemaan rannikkovartiostojen ja poliisien laivoja. Ihan hienoja ja nykyaikaisia oli 4 niistä viidestä jotka ehdimme kiertää. (Se yksi ei todellakaan nykyaikainen oli itänaapurimme alus. Joku (ei meidän perhettä) totesikin, että tämäkö on sitten museo-osuus.) Pojan silmät - väärin, koko kasvot - loisti kun sai kurkata konehuoneeseen ja pääsi komentosillalle katselemaan. Meille naispuolisille se antoi ehkä vähemmän. Miestä nyt ihan oman työnsäkin puolesta kiehtoo laivat. Huvittavinta oli norjalaisaluksessa, kun kaikille tulijoille ja lähtiöille tehtiin kunniaa. Tuli vähän nolo olo - pitäiskö siihen vastata samalla tavalla. Minä hymyilin ja nyökkäsin ja sisälläni ajattelin että pitää mua varmaan ihan idioottina.
Mies oli hakenut töitten jälkeen auton massauksesta ja oli suositeltu ettei autoa kannata pitää pitkään auringossa, joten kauppareissu suuntautuikin lähi-Prisman sijaan Myllyn Prismaan (siellä kun on se parkkihalli). Mies ei myöskään lähtenyt tänään töihin autolla, kun työpaikan parkkipaikalla ei ole varjopaikkoja, vaan jätti auton omaan katokseen ja meni linja-autolla. Maanantaina auton vietyään massattavaksi mies kulki pyörällä. Tiistaina meni linja-autolla. Eilen, kun piti auto hakea töitten jälkeen meni taas pyörällä. Ja ajatteli antaa auton seistä vielä huomisenkin tuossa varjossa ja menee huomenna pyörällä (jos jaksaa). Totuttelee näin asteittain siihen pyöräilyyn. Munkin pitäis. Toistaiseksi tämän vuoden pyöräily on jäänyt yhteen edestakaiseen matkaan, puolen kilometrin päähän, meikäläisille ja takaisin. No, vielä on kesää jäljellä - niinkuin jossain laulussakin sanotaan.
Muihin puuhiin...
***
Edit myöhemmin:
En ole vielä päässyt niihin muihin puuhiin, vaikka ollaan jo iltapäivässä. Olen vatsa solmuilla ja perhosilla katsellut lomasuunnitelmiemme varaustilanteita ja muurahaiset pöksyissä odottelen iltaa, jolloin miehen kanssa katsotaan miten käy ja varataan matka, jos vielä voidaan... No, eiköhän me nyt jonkinlaiseen ratkaisuun päästä. Mutta tämä hermostuneisuus vie kyllä kaiken keskittymiskyvyn, saa nähdä mihin kykenen.
Kommentit