Taas tuli todettua, miten ihana poikani saa pilattua hyvän tuulen ja iloisuuden.
Minulle soitettiin, sain todeta olleeni epäilyksissä väärässä, sillä sain sen työn. Aloitan ensi viikon keskiviikkona, jos kaikki paperit saadaan kuntoon ennen sitä. Olin innoissani, yllättävän innoissani, ottaen huomioon että kyseessä on siivoustyö.
Sitten tuli sisälle Prinsessa ja Kimpula. Prinsessa pyysi saada ulos mukaansa oman suurennuslasinsa jonka oli omilla rahoillaan ostanut alkuviikosta. Annoin sen hänelle. Poika kysyi, saako jonkun suurennuslasin ulos. Sanoin että ei. Mitä tekee poika? Aloittaa elämää suuremman kiukkukohtauksen siitä, että siskonsa muka saa jonkun meidän vanhan suurennuslasin ja hän ei saa. Poika hyvin tiesi että kyseessä oli siskon ikioma suurennuslasi, poika oli ollut mukana kun se ostettiin. Yritin saada hänet ymmärtämään sen, mutta ei kiukuttelu ja huuto jatkuu vaan. Nyt on poika huoneessaan miettimässä kiukkukohtaustaan.
Huoh! Mitä ihmettä tuollaiselle pojalle pitäisi muka tehdä? Hänestä on jopa se epäreilua että me syödään kotona ollessa jotain vähän eri ruokaa kuin mitä hän syö esimerkiksi koulussa. Ei tunnu auttavan vaikka kuinka monta kertaa yrittää saada ymmärtämään sen, että kyllä meidän kotonaolevienkin pitää syödä jotain eikä ole mikään velvollisuus säästää sitä erikseen hänelle, koska hän saa koulupäivän aikana ruuan koulusta, eikä siis suinkaan kärsi nälkää. Ja yksi mikä ei mene jakeluun on se että on ihan yhtä paha kostaa kuin aloittaa. Jos hän esimerkiksi lätkäisee siskoaan ja siitä moititaan, hän melkein aina väittää että sisko aloitti, ihan kuin se olisi oikeutus lätkäistä toista!! Tuhat ja sata kertaa ollaan varmasti sanottu että ei saa toista satuttaa, ei aloittaa mutta ei myöskään kostaa! Ja edelleen hakee oikeutusta siitä että toinen aloitti.
Jotta ei menisi vallan valitteluksi ja pelkäksi negatiiviseksi niin minusta tuntuu (tai sitten kuvittelen vain) että poika on jossain määrin ehkä kuitenkin rauhoittunut. Vaikea määritellä miten ja missä suhteessa. Mutta kuitenkin. Mutta paljon hän vielä vaatii kurinpalautusta ja samojen asioiden toistamista ja päähän takomista (sanallisesti, ei tietenkään fyysisesti).
Huolissani olen siitä, miten nelosluokka menee, kun alkaa uusi aine ja vanhoissakin pitäisi skarpata. Uusi opettajakin on, osaako se pitää pojan yhtä hyvin kurissa kuin edellinen. Yhtä numeroa odotan, toivon, kannustan parantamaan: käytöstä! Kyllä käytöksen mielestäni täytyy olla vähintään 8. En aio vaatia kohtuuttomuuksia muiden aineiden parantamisessa, vaadin vain että oikeasti panostaa koulunkäyntiin, on huolellinen ja merkitsee, muistaa ja tekee kaikki läksynsä. Pitää huolta tavaroistaan.
***
Tämän kirjoituksen piti olla hehkutusta ja hihkuntaa siitä, että tosiaan sain töitä. Neljä tuntia vain päivässä, olen kotona pääosan iltapäivistä lasten kotiutuessa koulusta. Pehmeä lasku työelämään, mahdollisuus asteittain, hiljalleen antaa itsenäisyyttä ja kasvattaa omaa luottamusta lapsiini. Vielä en tiedä työsuhteen kestoa. Jostain luin, että pitkäaikaistyöttömälle vaikeasti työlllistyvälle voidaan sitä työllistämistukea myöntää enintään 24 kuukautta. Toinen maksimimäärä jonka jostain luin oli 10 kk. Jotain tuolla välillä siis työsuhteen mitta tulee olemaan, olettaisin. Jos se olisi se 24 kuukautta, eikös se tarkoita sitten sitä, että mulle kertyy ihan oikeaa lomaa?? Se olis jotain uutta, ihmeellistä ja tavoiteltavaa. Olisi oikeasti sen ajan vapaa, ilman pelkoa että työkkäri hengittää niskaan ja pilaa lomasuunnitelmat! Nojoo, ja saanhan mä työstä palkkaakin, ajatella. Suuruudesta ei ole vielä tietoa, mutta varmasti suurempi kuin tämänhetkinen tarveharkittu työmarkkinatuki.
Kaikki nämä selviävät kyllä mulle ensiviikolla. Ja tässä kirjoittaessa oma mielialakin on kohentunut taas, pojan kiukkukohtauksen jälkimainingit laantuneet ja olo keveämpi. Aurinko alkaa pilkistää elämään pilven takaa niinkuin Prinsessan kaksi ikenestä kurkistelevaa eturautahammasta (tiistaina lähti kauppareissulla se toinen maitoetuhammas joka on jo pitkään heilunut, toinenhan otettiin pois jo viimevuonna pienen onnettomuuden seurauksena - nyt vasta siitä poistetun hampaan kohdalta pilkistää pienen pieni valkoinen hampaankulma, pieniä suuria ilonaiheita nuokin).
Minulle soitettiin, sain todeta olleeni epäilyksissä väärässä, sillä sain sen työn. Aloitan ensi viikon keskiviikkona, jos kaikki paperit saadaan kuntoon ennen sitä. Olin innoissani, yllättävän innoissani, ottaen huomioon että kyseessä on siivoustyö.
Sitten tuli sisälle Prinsessa ja Kimpula. Prinsessa pyysi saada ulos mukaansa oman suurennuslasinsa jonka oli omilla rahoillaan ostanut alkuviikosta. Annoin sen hänelle. Poika kysyi, saako jonkun suurennuslasin ulos. Sanoin että ei. Mitä tekee poika? Aloittaa elämää suuremman kiukkukohtauksen siitä, että siskonsa muka saa jonkun meidän vanhan suurennuslasin ja hän ei saa. Poika hyvin tiesi että kyseessä oli siskon ikioma suurennuslasi, poika oli ollut mukana kun se ostettiin. Yritin saada hänet ymmärtämään sen, mutta ei kiukuttelu ja huuto jatkuu vaan. Nyt on poika huoneessaan miettimässä kiukkukohtaustaan.
Huoh! Mitä ihmettä tuollaiselle pojalle pitäisi muka tehdä? Hänestä on jopa se epäreilua että me syödään kotona ollessa jotain vähän eri ruokaa kuin mitä hän syö esimerkiksi koulussa. Ei tunnu auttavan vaikka kuinka monta kertaa yrittää saada ymmärtämään sen, että kyllä meidän kotonaolevienkin pitää syödä jotain eikä ole mikään velvollisuus säästää sitä erikseen hänelle, koska hän saa koulupäivän aikana ruuan koulusta, eikä siis suinkaan kärsi nälkää. Ja yksi mikä ei mene jakeluun on se että on ihan yhtä paha kostaa kuin aloittaa. Jos hän esimerkiksi lätkäisee siskoaan ja siitä moititaan, hän melkein aina väittää että sisko aloitti, ihan kuin se olisi oikeutus lätkäistä toista!! Tuhat ja sata kertaa ollaan varmasti sanottu että ei saa toista satuttaa, ei aloittaa mutta ei myöskään kostaa! Ja edelleen hakee oikeutusta siitä että toinen aloitti.
Jotta ei menisi vallan valitteluksi ja pelkäksi negatiiviseksi niin minusta tuntuu (tai sitten kuvittelen vain) että poika on jossain määrin ehkä kuitenkin rauhoittunut. Vaikea määritellä miten ja missä suhteessa. Mutta kuitenkin. Mutta paljon hän vielä vaatii kurinpalautusta ja samojen asioiden toistamista ja päähän takomista (sanallisesti, ei tietenkään fyysisesti).
Huolissani olen siitä, miten nelosluokka menee, kun alkaa uusi aine ja vanhoissakin pitäisi skarpata. Uusi opettajakin on, osaako se pitää pojan yhtä hyvin kurissa kuin edellinen. Yhtä numeroa odotan, toivon, kannustan parantamaan: käytöstä! Kyllä käytöksen mielestäni täytyy olla vähintään 8. En aio vaatia kohtuuttomuuksia muiden aineiden parantamisessa, vaadin vain että oikeasti panostaa koulunkäyntiin, on huolellinen ja merkitsee, muistaa ja tekee kaikki läksynsä. Pitää huolta tavaroistaan.
***
Tämän kirjoituksen piti olla hehkutusta ja hihkuntaa siitä, että tosiaan sain töitä. Neljä tuntia vain päivässä, olen kotona pääosan iltapäivistä lasten kotiutuessa koulusta. Pehmeä lasku työelämään, mahdollisuus asteittain, hiljalleen antaa itsenäisyyttä ja kasvattaa omaa luottamusta lapsiini. Vielä en tiedä työsuhteen kestoa. Jostain luin, että pitkäaikaistyöttömälle vaikeasti työlllistyvälle voidaan sitä työllistämistukea myöntää enintään 24 kuukautta. Toinen maksimimäärä jonka jostain luin oli 10 kk. Jotain tuolla välillä siis työsuhteen mitta tulee olemaan, olettaisin. Jos se olisi se 24 kuukautta, eikös se tarkoita sitten sitä, että mulle kertyy ihan oikeaa lomaa?? Se olis jotain uutta, ihmeellistä ja tavoiteltavaa. Olisi oikeasti sen ajan vapaa, ilman pelkoa että työkkäri hengittää niskaan ja pilaa lomasuunnitelmat! Nojoo, ja saanhan mä työstä palkkaakin, ajatella. Suuruudesta ei ole vielä tietoa, mutta varmasti suurempi kuin tämänhetkinen tarveharkittu työmarkkinatuki.
Kaikki nämä selviävät kyllä mulle ensiviikolla. Ja tässä kirjoittaessa oma mielialakin on kohentunut taas, pojan kiukkukohtauksen jälkimainingit laantuneet ja olo keveämpi. Aurinko alkaa pilkistää elämään pilven takaa niinkuin Prinsessan kaksi ikenestä kurkistelevaa eturautahammasta (tiistaina lähti kauppareissulla se toinen maitoetuhammas joka on jo pitkään heilunut, toinenhan otettiin pois jo viimevuonna pienen onnettomuuden seurauksena - nyt vasta siitä poistetun hampaan kohdalta pilkistää pienen pieni valkoinen hampaankulma, pieniä suuria ilonaiheita nuokin).
Kommentit