Työt ei voisi vähempää kiinnostaa. Varsinkin kun on sellainen olotila, että jos mä tuolla nyt vuoden viihdyn/sinnittelen, niin en koskaan enää saa muuta kuin siivoushommia. Ja niitä en todellakaan tahdo. Konttorirotaksi haluan, monitorin ja paperipinojen taakse, näppäimistöä naputtelemaan, kirjekuoria laputtelemaan. Ehkä vastailemaan puhelimeen silloin tällöin. Pienimuotoista asiakaspalvelua ja työkavereita, joiden kanssa voi työn lomassa rupatella, kahvitauoilla kauhistella maailman menoa.

Olen yrittänyt katsella jos löytyisi sellaisiä töitä jotka kiinnostaa ja joissa olisi yhtä hyvät työajat kuin nyt. Mutta ei ole näkynyt. Toisaalta olen miettinyt jos yrittäisi hakea jonnekin täysipäiväiseenkin, mutta... Prinsessalle voi toki hakea iltapäiväkerhopaikkaa, mutta enemmän mua huolettaakin tuo kerhoon kelvoton. Voiko luottaa, uskaltaako luottaa. Vaikeaa!

***

Olen pohtinut ja miettinyt itseäni viimeaikoina. Miten olen muuttunut, miten kaikki innostus ja kiinnostus mihinkään on kadonnut, kaikonnut. Ennen olen ollut jatkuvasti täynnä ideoita, saanut päähänpistoja, suunnitellut. Nyt ei ole enää mitään. En ole jaksanut, ei ole kiinnostanut suunnitella edes tipan vertaa lasten syntymäpäiviä, ehkä sellaisia ei tänä vuonna pidetä ollenkaan. Tuleva joulu, vaikkakin vielä kaukana ei jaksa saada innostumaan. Hetken jaksan kiinnostua ja innostua jostakin välillä, mutta se hiipuu pian.

Ennen olin mielestäni syvällinen, mietin maailman menoa. Ajatuksetkin ovat muuttuneet, ei jaksa syventyä pohdintoihin. Ennen olin mielestäni suhteellisen älykäs, tiesin vähän monesta asiasta, kiinnostuin monista asioista. Nykyisin tunnen itseni lähinnä tyhmäksi ja kelvottomaksi - ja minusta tuntuu että maailmakin ajattelee niin.

En ohjaa omaa elämääni minnekään suuntaan, ajelehdin vain. Kyhjötän kotona, ellen ole töissä. En käy juuri missään ja jos perhe yrittää vetää minua jonnekin mukaan, pistän jarrut pohjaan. "Ehkä seuraavalla kerralla, kyllä mä vielä joku toinen kerta..."

Suunnittelin lomaa elämästäni, perheestäni. Vuorokaudeksi joko yksin miniristeilylle tai paikalliseen Omenaan. Mukaan joku hyvä kirja, ehkä kamera, käyttöohje ja opaskirja. Toisaalta kaipaan juuri sitä, toisaalta kaipaisin vastaavaa jonkun toisen aikuisen kanssa, saisi jutella, ehkä pelata, katsoa hyvää elokuvaa, syödä rauhassa ilman että tarvitsee ketään kommennella, ei mitään ennalta määrättyä ohjelmaa tai aikataulua, ei kukaan vetämässä minnekään suuntaan, ei mitään kiirettä.

***

Eilen oltiin keskustelemassa vakuutusasioista (ehkä siirrämme osan vakuutuksistamme toisaalle - kaikkia ei missään tapauksessa kannata). Vannotimme jo kotona lapsille, että siellä sitten istutaan hiljaa. Pojalla oli kännykkä pelaamista ja musiikinkuuntelua varten ja sanoimme jo kotona että siitä ei sitten saa kuulua ääntäkään hänen korviensa ulkopuolelle. Tytöllä oli mukana puuhakirja ja sanoimme että aikuisia ei saa häiritä keskustelun aikana. Jos olisi mennyt hyvin, olisimme käyneet ehkä jossain ulkona syömässä. Tulimme suoraan kotiin. Myönnettäköön, huonomminkin olisi voinut mennä, mutta silti harmittaa.

Kun minulla oli syntymäpäivä, mies olisi halunnut lähteä ulos syömään. Minä en halunnut, koska en olisi osannut nauttia siitä. Koko ulos syömään lähteminen tuntui enemmän rasitukselta, ahdistavalta. Lähtöjärjestelyt ja se, että lapset eivät kuitenkaan olisi osanneet käyttäytyä nätisti. Matkalla olisivat tapelleet ja kinanneet takapenkillä, ruuan valitseminen ei koskaan käy tuosta vain. Mieluummin komentelen lapsia kotona kuin julkisilla paikoilla, joten jäimme kotiin, mies haki silloin pizzaa.

***

Olen sanonut jo liikaa - tai sitten ihan liian vähän.