Tänään oli aidosti hyvä päivä. Aamu nyt oli mitä oli, heräsin liian myöhään (käytin torkkukytkintä ahkeraan), lapset oikutteli. Töissä oli kokoajan sellainen olo että päänsärky iskee. Osittain toivoin, että jos se iskee, niin iskisi sitten kesken työpäivän niin pahana, että saan hyvällä omallatunnolla lähteä kesken päivän pois. No ei iskenyt. Kotiin tullessa ei ollut paljon aikaa, ja Prinsessa meinasi aloittaa taas kiukuttelun, mutta lopetti sen melko pian. Koululla oli Prinsessan opettajan kanssa vanhempainvartti. Ja kun sieltä kotiuduin se päänsärky iski. Mies oli myös lähes koko illan pois, ensiapuryhmän juttuja. Eikö kuulostakin hyvältä päivältä?
Mutta... kaikesta tuosta huolimatta päivä oli hyvä. En siis vinoillut, olin ihan tosissani, kun sanoin että tänään oli aidosti hyvä päivä, sillä mielestäni se tunnelma, mikä illalla viimeiseksi on, määrittää päivän aika pitkälle. Ja tänä illalla mulla on ihan hyvä olla. Päivässä oli oikeasti paljon hyvääkin.
Vanhempainvartissa sain kuulla, että Prinsessa on oikein aurinkoinen oppilas, iloinen, sosiaalinen ja koulussa menee hyvin. Puhuu tosin paljon silloinkin kun ei pitäisi, mutta se nyt ei ollut mikään yllätys. Räpätäti mikä räpätäti, aina äänessa ja niin paljon on hänellä aina kerrottavaa. Mukavaa kuulla, että edes toisella lapsista sujuu koulunkäynti, en toki ollut epäillytkään ettei sujuisi.
Kun tulin kotiin vanhempainvartista autoin Prinsessan diskokuntoon, koulussa oli disko. Sitten odotin pojan kotiin, eikä hänkään tuonut tullessaan mitään ikäviä uutisia. Aiemmista sanoistani huolimatta päätin päästää poikasenkin diskoon. Ilahtui aidosti ja silminnähden. Lapsen aito ilo lämmittää aina. Samalla sain itselleni omaa aikaa. Tosin poika kävi välissä kotona, toi sateenvarjon, avaimenperän ja pinssin - oli ostanut kolme arpaa ja voittanut niillä kaikilla. Palasi sen jälkeen vielä loppuajaksi diskoon.
Lasten kotiuduttua syötiin ja lapset saivat olla vielä ulkona (ja Prinsessa kaverin luona). Ovikello soi, mutta siellä ei ollutkaan lasten kavereita pyytelemässä lapsia vaan naapuri. Kyseli onko kaikki hyvin. Aamulla oli kuulemma ollut ovi auki. Hän oli tullut ovelle soitellut ovikelloa, huhuillut, pelännyt jotain tapahtuneen ja painanut oven lopulta kiinni. Sanoin että kaikki on hyvin, kaikki ovat ehjinä, hengissä ja terveinä eikä mitään näyttäisi puuttuvan. Prinsessa oli vain unohtanut oven auki kouluun lähteissään. Mutta en siitäkään suuttunut, sanoin vain, että oli jättänyt oven auki ja vannotin muistamaan sulkea sen jatkossa.
Mieskin pääsi tulemaan menoiltaan suhteellisen ajoissa kotiin. Niin ja se päänsärky, sen sain Panacodilla tehokkaasti kaikkoamaan jo alkuillasta.
Tällaiset päivät on nykyään harvinaista herkkua, että vastoinkäymisistä ja ikävistäkin tapauksista huolimatta päivästä jää lopulta kuitenkin hyvä maku suuhun. Onneksi on näitäkin.
***
marika kommentoi epäilevänsä minulla keski-iän kriisiä. Enpä usko että kriisini liittyy mitenkään ikään. Enemmänkin se liittyy virikkeiden puutteeseen, erakoitumiseen, piirin pienuuteen. Kuinkakohan monta viikkoa siitä on kun viimeksi olimme edes meikäläisillä kylässä? On siitä jo muutama viikko, ehkä jo kuukausikin. Ja turha edes yrittää muistella koska olisimme viimeksi olleet jossain muualla kylässä sukulaisten tai tuttavien luona. Viime keväänä taisi olla, alkuvuodesta ihan. Ja pelkästään oma vika, ei olla saatu lähdettyä. Kesälomallakin iso osa päivistä meni siihen että mies harjoitteli lasten kanssa Myllyn pyöräilyyn - jonne lopulta ei osallistunut kun polvi kipeytyi. Aika vain tuntui juoksevan sormien lävitse. Mies ja lapset tosiaan käyvät aina jossain, minun liikkumiseni ovat viimeaikoina rajoittuneet töissäkäymiseen ja kauppareissuihin. Nyt tulevana viikonloppuna mun on pakko mennä mukaan, kerta se on ensimmäinenkin. Josko olisin niin onnekas, että lasten harrastus yhdistäisi ja saisin oikean juttukaverin. Tekisi mieleni ehkä lähteä uudestaan mukaan. Saattaisin jopa tutustua uusiin ihmisiin.
Työvinkinkin marika antoi. Varmasti ihan pätevä vinkki, kiitos. Eniron sivuilla tänään selailinkin paikallisia järjestöjä. Yksi alkoi aidosti kiinnostaa. Minun ongelmani vain on aina ollut vastenmielisyys tyrkyttää itseäni. Mutta, jos saan kerättyä rohkeutta ja aikaiseksi jonkun vakuuttavan kirjeentapaisen, saatan heittää heitä sähköpostilla. Tuossa järjestöhommassa on toki vielä sekin, että jollei niillä ole varaa palkata täysipäiväistä, saattaa olla ettei niillä ole myöskään varaa palkata puolipäiväistä ilman sitä korkeinta korotettua palkkatukea, ja mahdanko olla oikeutettu saamaan sitä toimistohommiin tai ylipäätä mihinkään hommiin, jos päätänkin lähteä tämänhetkisestä kk-palkkatukipaikasta kesken kaiken.
***
Olen monesti mietiskellyt, kuinka moneen ihmiseen olen tutustunut elämäni varrella, koulussa, opinnoissa, töissä, kursseilla tai muuten vain. Aika moneen, tosin monen muun mittapuulla mitattuna varmaan aika vähään kuitenkin. Entä kuinka moneen pidän nykyään enää minkäänlaista semi-säännöllistä yhteyttä? Kouralliseen. Oman ja miehen suvun lisäksi olen jonkinnäköisessä yhteydessä kolmeen henkilöön (tämänhetkistä työtä ja virtuaalituttuja lukuunottamatta). Kaksi heistä lukee tätä blogia ja toisinaan kommentoi. Kolmanteen olin yhteydessä viimeksi kesällä. Miksi se yhteydenpito on niin vaikeaa? Tarkoitan nyt itseäni, en niitä muita. Monesti on käynyt mielessä, että pitäisikö yrittää saada yhteys siihen tai tuohon, laittaa sähköpostia tai tekstiviesti (soittaa en missään nimessä uskaltaisi, soittaminen muille kuin saman talouden jäsenille vaikka olisivatkin kuinka tuttuja ja sukua hyvänsä on sekin jo tarpeeksi pelottavaa). Mutta sitten iskee epäilys, mitä jos se ei halukaan enää olla missään tekemisissä. Tulee liian tyrkyttävä ja tunkeileva olo. Jos se ihmettelee, että kuin mä nyt yhtäkkiä, niin pitkän ajan jälkeen.
Yhteen henkilöön saattaisin saada yhteyden aika helposti ja piankin. Ehkä. Pitäiskö yrittää...
***
Kello on ihan liikaa (lisätkää tunti tuohon kirjoituksen aikaleimaan), aamulla herääminen tulee olemaan vaikeaa, mutta nyt ei vielä uni pahasti paina luomia. Lopetan silti, ja harkitsen sitä yhtä henkilöä.
Mutta... kaikesta tuosta huolimatta päivä oli hyvä. En siis vinoillut, olin ihan tosissani, kun sanoin että tänään oli aidosti hyvä päivä, sillä mielestäni se tunnelma, mikä illalla viimeiseksi on, määrittää päivän aika pitkälle. Ja tänä illalla mulla on ihan hyvä olla. Päivässä oli oikeasti paljon hyvääkin.
Vanhempainvartissa sain kuulla, että Prinsessa on oikein aurinkoinen oppilas, iloinen, sosiaalinen ja koulussa menee hyvin. Puhuu tosin paljon silloinkin kun ei pitäisi, mutta se nyt ei ollut mikään yllätys. Räpätäti mikä räpätäti, aina äänessa ja niin paljon on hänellä aina kerrottavaa. Mukavaa kuulla, että edes toisella lapsista sujuu koulunkäynti, en toki ollut epäillytkään ettei sujuisi.
Kun tulin kotiin vanhempainvartista autoin Prinsessan diskokuntoon, koulussa oli disko. Sitten odotin pojan kotiin, eikä hänkään tuonut tullessaan mitään ikäviä uutisia. Aiemmista sanoistani huolimatta päätin päästää poikasenkin diskoon. Ilahtui aidosti ja silminnähden. Lapsen aito ilo lämmittää aina. Samalla sain itselleni omaa aikaa. Tosin poika kävi välissä kotona, toi sateenvarjon, avaimenperän ja pinssin - oli ostanut kolme arpaa ja voittanut niillä kaikilla. Palasi sen jälkeen vielä loppuajaksi diskoon.
Lasten kotiuduttua syötiin ja lapset saivat olla vielä ulkona (ja Prinsessa kaverin luona). Ovikello soi, mutta siellä ei ollutkaan lasten kavereita pyytelemässä lapsia vaan naapuri. Kyseli onko kaikki hyvin. Aamulla oli kuulemma ollut ovi auki. Hän oli tullut ovelle soitellut ovikelloa, huhuillut, pelännyt jotain tapahtuneen ja painanut oven lopulta kiinni. Sanoin että kaikki on hyvin, kaikki ovat ehjinä, hengissä ja terveinä eikä mitään näyttäisi puuttuvan. Prinsessa oli vain unohtanut oven auki kouluun lähteissään. Mutta en siitäkään suuttunut, sanoin vain, että oli jättänyt oven auki ja vannotin muistamaan sulkea sen jatkossa.
Mieskin pääsi tulemaan menoiltaan suhteellisen ajoissa kotiin. Niin ja se päänsärky, sen sain Panacodilla tehokkaasti kaikkoamaan jo alkuillasta.
Tällaiset päivät on nykyään harvinaista herkkua, että vastoinkäymisistä ja ikävistäkin tapauksista huolimatta päivästä jää lopulta kuitenkin hyvä maku suuhun. Onneksi on näitäkin.
***
marika kommentoi epäilevänsä minulla keski-iän kriisiä. Enpä usko että kriisini liittyy mitenkään ikään. Enemmänkin se liittyy virikkeiden puutteeseen, erakoitumiseen, piirin pienuuteen. Kuinkakohan monta viikkoa siitä on kun viimeksi olimme edes meikäläisillä kylässä? On siitä jo muutama viikko, ehkä jo kuukausikin. Ja turha edes yrittää muistella koska olisimme viimeksi olleet jossain muualla kylässä sukulaisten tai tuttavien luona. Viime keväänä taisi olla, alkuvuodesta ihan. Ja pelkästään oma vika, ei olla saatu lähdettyä. Kesälomallakin iso osa päivistä meni siihen että mies harjoitteli lasten kanssa Myllyn pyöräilyyn - jonne lopulta ei osallistunut kun polvi kipeytyi. Aika vain tuntui juoksevan sormien lävitse. Mies ja lapset tosiaan käyvät aina jossain, minun liikkumiseni ovat viimeaikoina rajoittuneet töissäkäymiseen ja kauppareissuihin. Nyt tulevana viikonloppuna mun on pakko mennä mukaan, kerta se on ensimmäinenkin. Josko olisin niin onnekas, että lasten harrastus yhdistäisi ja saisin oikean juttukaverin. Tekisi mieleni ehkä lähteä uudestaan mukaan. Saattaisin jopa tutustua uusiin ihmisiin.
Työvinkinkin marika antoi. Varmasti ihan pätevä vinkki, kiitos. Eniron sivuilla tänään selailinkin paikallisia järjestöjä. Yksi alkoi aidosti kiinnostaa. Minun ongelmani vain on aina ollut vastenmielisyys tyrkyttää itseäni. Mutta, jos saan kerättyä rohkeutta ja aikaiseksi jonkun vakuuttavan kirjeentapaisen, saatan heittää heitä sähköpostilla. Tuossa järjestöhommassa on toki vielä sekin, että jollei niillä ole varaa palkata täysipäiväistä, saattaa olla ettei niillä ole myöskään varaa palkata puolipäiväistä ilman sitä korkeinta korotettua palkkatukea, ja mahdanko olla oikeutettu saamaan sitä toimistohommiin tai ylipäätä mihinkään hommiin, jos päätänkin lähteä tämänhetkisestä kk-palkkatukipaikasta kesken kaiken.
***
Olen monesti mietiskellyt, kuinka moneen ihmiseen olen tutustunut elämäni varrella, koulussa, opinnoissa, töissä, kursseilla tai muuten vain. Aika moneen, tosin monen muun mittapuulla mitattuna varmaan aika vähään kuitenkin. Entä kuinka moneen pidän nykyään enää minkäänlaista semi-säännöllistä yhteyttä? Kouralliseen. Oman ja miehen suvun lisäksi olen jonkinnäköisessä yhteydessä kolmeen henkilöön (tämänhetkistä työtä ja virtuaalituttuja lukuunottamatta). Kaksi heistä lukee tätä blogia ja toisinaan kommentoi. Kolmanteen olin yhteydessä viimeksi kesällä. Miksi se yhteydenpito on niin vaikeaa? Tarkoitan nyt itseäni, en niitä muita. Monesti on käynyt mielessä, että pitäisikö yrittää saada yhteys siihen tai tuohon, laittaa sähköpostia tai tekstiviesti (soittaa en missään nimessä uskaltaisi, soittaminen muille kuin saman talouden jäsenille vaikka olisivatkin kuinka tuttuja ja sukua hyvänsä on sekin jo tarpeeksi pelottavaa). Mutta sitten iskee epäilys, mitä jos se ei halukaan enää olla missään tekemisissä. Tulee liian tyrkyttävä ja tunkeileva olo. Jos se ihmettelee, että kuin mä nyt yhtäkkiä, niin pitkän ajan jälkeen.
Yhteen henkilöön saattaisin saada yhteyden aika helposti ja piankin. Ehkä. Pitäiskö yrittää...
***
Kello on ihan liikaa (lisätkää tunti tuohon kirjoituksen aikaleimaan), aamulla herääminen tulee olemaan vaikeaa, mutta nyt ei vielä uni pahasti paina luomia. Lopetan silti, ja harkitsen sitä yhtä henkilöä.
Kommentit