Aamu oli ja meni, työmatkalla oli omat murheensa. Töissä otti taas päähän. Suunnittelin jo luovani tänne blogiin uuden vali vali kategorian. Ehkä vielä joku päivä luonkin, jos silloin siltä tuntuu. Päivä meni hitaasti, sillä odottavan aika on pitkä. Odotin yhden salin tyhjentymistä, jonne olisi pitänyt päästä siivoamaan, mutta ei se tyhjentynyt ennenkuin oli jo liian myöhäistä. Huomenna sitten. Odotellessa tosin tein kokoajan töitä, mutta olin valmiustilassa hyökätä salin kimppuun, kun huomaisin sen vapautuneen.
Odotellessani bussia kotiin, ilman mitään erityisempää syytä, päätinkin, että tänään olen iloinen. En raivostu, en huuda, en hermostu - vaikka mikä olisi ja tulisi. Yritän ottaa tyynesti kaiken sen mitä tänään on tullakseen, oli se sitten miten ikävää hyvänsä. Pyrin pitämään kepeän mielialan, vaikka lapset kiukuttelisivat tai uhmaisivat. Ensimmäinen koetinkivi on jo ylitetty, kun kotiin tullessani huomasin pojan taas tehneen jotain, minkä tietää olevan kiellettyä. Hyräillen määräsin pojalle (joka ei muuten vielä ole edes kotona) loppuviikon sarjakuvakiellon. Ei iloisuuspäätökseni vaikuta kuitenkaan siihen, miten lapsien kurinpalautus hoidetaan, tosin se vaikuttaa siihen tunnelmaan, mielialaan ja äänenvoimakkuuteen, millä asian heille tänään ilmaisen.
Tyttö kotiutuu uimakoulusta johtuen tänään poikkeuksellisesti kaksi ja puoli tuntia normaalia myöhemmin. Toisin sanoen, normaalipäivänä Prinsessa olisi ollut näin torstaisin kotona jo melkein puolitoista tuntia ennen minua, mutta tänään kotiutuukin vasta puoli kahden aikoihin. Poika kotiutuu kahden jälkeen, ihan normaalisti. Sitten vasta näkee, miten iloisuuspäätökseni pitää - onko voimia pitää kepeää ilmapiiriä yllä.
Palaan vielä kotimatkaan, jolloin loin iloista olotilaa hyräilemällä ja laulelemalla (pääosin pään sisäisesti) iloisia lauluja, muunmuassa Singing in the rain -kappaletta (ei satanut, mutta pilvet olivat niin synkät että olisin saattanut saada niskaani kunnon kuuron). Mietiskelin mitkä kappaleet olisivat sellaisia iloisia, hauskoja ja kepeitä. Mah-na, mah-na, Hubba hubba zoot zoot, Den makalösa manicken (suomeksi Fiksu vekotin) ja Naurava kulkuri tulivat ainakin mieleen. Niitä kuunnellessa (ja varsinkaan Mah-na mah-naa katsellessa) ei voi olla kovin kurttuisella tuulella.
***
Tätä viestiä kirjoittaessa on vierähtänyt jo puolitoista tuntia. Etsiskelin noita videoita ja lapset kotiutuivat. Vielä iloinen mieliala pitää, vaikka poika olikin ollut tunnilla puhumisesta jälki-istunnossa. Poikakin kysyi, olenko vihainen. Sanoin että en ole, pettynyt vain.
Tänään olen iloinen,
vaikka päivä ois synkkä ja pilvinen.
Tänään olen iloinen,
itke, huuda tai suutu en.
Edittiä:
Päätös ei pitänyt, ei voinut mitään. Prinsessa heitti taas sellaiset uhmat ja tuhmat kehiin että oksat pois. No, piti se päätös vajaat neljä tuntia. Wau. Jos yrittäisi huomenna uudestaan, päätäisi jo nyt, että aamulla herään iloisena ja hyväntuulisena ja olen iloinen mahdollisimman pitkään. Pieniä askeleita, pieniä tavoitteita, enää ei uskalla ahnehtia tavoitteissaan kokonaista päivää, sillä pudotus on kova epäonnistuessaan.
Odotellessani bussia kotiin, ilman mitään erityisempää syytä, päätinkin, että tänään olen iloinen. En raivostu, en huuda, en hermostu - vaikka mikä olisi ja tulisi. Yritän ottaa tyynesti kaiken sen mitä tänään on tullakseen, oli se sitten miten ikävää hyvänsä. Pyrin pitämään kepeän mielialan, vaikka lapset kiukuttelisivat tai uhmaisivat. Ensimmäinen koetinkivi on jo ylitetty, kun kotiin tullessani huomasin pojan taas tehneen jotain, minkä tietää olevan kiellettyä. Hyräillen määräsin pojalle (joka ei muuten vielä ole edes kotona) loppuviikon sarjakuvakiellon. Ei iloisuuspäätökseni vaikuta kuitenkaan siihen, miten lapsien kurinpalautus hoidetaan, tosin se vaikuttaa siihen tunnelmaan, mielialaan ja äänenvoimakkuuteen, millä asian heille tänään ilmaisen.
Tyttö kotiutuu uimakoulusta johtuen tänään poikkeuksellisesti kaksi ja puoli tuntia normaalia myöhemmin. Toisin sanoen, normaalipäivänä Prinsessa olisi ollut näin torstaisin kotona jo melkein puolitoista tuntia ennen minua, mutta tänään kotiutuukin vasta puoli kahden aikoihin. Poika kotiutuu kahden jälkeen, ihan normaalisti. Sitten vasta näkee, miten iloisuuspäätökseni pitää - onko voimia pitää kepeää ilmapiiriä yllä.
Palaan vielä kotimatkaan, jolloin loin iloista olotilaa hyräilemällä ja laulelemalla (pääosin pään sisäisesti) iloisia lauluja, muunmuassa Singing in the rain -kappaletta (ei satanut, mutta pilvet olivat niin synkät että olisin saattanut saada niskaani kunnon kuuron). Mietiskelin mitkä kappaleet olisivat sellaisia iloisia, hauskoja ja kepeitä. Mah-na, mah-na, Hubba hubba zoot zoot, Den makalösa manicken (suomeksi Fiksu vekotin) ja Naurava kulkuri tulivat ainakin mieleen. Niitä kuunnellessa (ja varsinkaan Mah-na mah-naa katsellessa) ei voi olla kovin kurttuisella tuulella.
***
Tätä viestiä kirjoittaessa on vierähtänyt jo puolitoista tuntia. Etsiskelin noita videoita ja lapset kotiutuivat. Vielä iloinen mieliala pitää, vaikka poika olikin ollut tunnilla puhumisesta jälki-istunnossa. Poikakin kysyi, olenko vihainen. Sanoin että en ole, pettynyt vain.
Tänään olen iloinen,
vaikka päivä ois synkkä ja pilvinen.
Tänään olen iloinen,
itke, huuda tai suutu en.
Edittiä:
Päätös ei pitänyt, ei voinut mitään. Prinsessa heitti taas sellaiset uhmat ja tuhmat kehiin että oksat pois. No, piti se päätös vajaat neljä tuntia. Wau. Jos yrittäisi huomenna uudestaan, päätäisi jo nyt, että aamulla herään iloisena ja hyväntuulisena ja olen iloinen mahdollisimman pitkään. Pieniä askeleita, pieniä tavoitteita, enää ei uskalla ahnehtia tavoitteissaan kokonaista päivää, sillä pudotus on kova epäonnistuessaan.
Kommentit