En ota nyt kantaa tähän dokumenttisarjaan, mikä ilmeisesti on tekeillä kuolemansairaiden viimeisistä elinpäivistä.
Kuolema, oma kuolevaisuus ja siihen liittyvät asiat ovat pyörineet mielessäni viimepäivinä.
Olen muunmuassa pohtinut sitä, onko läheisen kuolema "helpompi" silloin, jos sitä osaa odottaa pitkäaikaisen sairauden seurauksena vaiko että se iskee puun takaa yllättäen. Voisin kuvitella, että kun kuolemaan on jo varautunut sivusta seuratessaan toisen vaikeaa sairautta, suurin suru olisi jo koettu sairastelun ohessa ja kuolema toisi lopulta rauhan ja helpotuksen, kun tietää, että se rakas ihminen ei enää kärsi ja riudu kivuissa. Silti, surullista ja vaikeaahan se varmasti on. Ei kuitenkaan ole omakohtaisia kokemuksia. Sen sijaan, kun joku läheinen kuolee aivan yllättäen, ensimmäisenä tulee epäusko ja shokki, ei välttämättä heti kyyneleet ja kovin suru. Herää kysymyksiä, joihin joutuu odottamaan vastauksia. Kun ei ole vastauksia, spekuloi, kuvittelee, arvailee. Sitten todellisuus laskee raskaan pilvensä kaikkien läheisten harteille. Se tekee kipeää. Pahinta kipu on tietysti niille aivan läheisimmille, mutta sivusta seuraaminen, kun itselleen se kaikkein läheisin suree ei ole helppoa sekään.
Kenenkään vanhemman ei tulisi joutua saattamaan omia lapsiaan hautaan. Se on liian raskasta. Kenenkään ei tulisi jäädä leskeksi vielä täysissä sielun ja ruumiin voimissaan. Kenenkään ei tulisi vielä ihan lapsena tai edes nuorena aikuisena menettää omaa vanhempaansa. Omaa sisartaan ei tulisi saattaa hautaan kuin aikaisintaan eläkeiässä.
Olen myös miettinyt, miten ja milloin tahtoisin itse kuolla. Vanhana ja väsyneenä tahdon vain illalla nukahtaa, enkä enää aamulla herätä. Rauhallisesti, kivuitta, ehkä jo illalla aavistaen, että nyt on minun aikani, tyytyväisenä pitkään ja onnelliseen elämään. Kaikkein mieluiten (maassa nimeltä Utopistia) tahtoisin kuolla samana yönä mieheni rinnalla, niin että molemmat vanhoina pitkän elämän elettyämme vain rauhallisesti nukkuisimme pois. Kummankaan ei tarvitsisi jäädä suremaan toistaan. Lisäksi toivon, että asuisimme kuitenkin silloin vielä ihan omassa asunnossa, ei missään laitoksessa, mutta että meillä kävisi kuitenkin vähintään joka arkipäivä ja kerran viikonlopussa joku, joka löytäisi minut/meidät suhteellisen pian, eikä vasta muutaman päivän päästä.
Jos jotain, niin sen olen kuitenkin oppinut, että mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Erittäin harvoin näitä asioita voi hallita ja elämä kolhii ja yllättää silloin kun sitä vähiten osaa odottaa.
Kuolema, oma kuolevaisuus ja siihen liittyvät asiat ovat pyörineet mielessäni viimepäivinä.
Olen muunmuassa pohtinut sitä, onko läheisen kuolema "helpompi" silloin, jos sitä osaa odottaa pitkäaikaisen sairauden seurauksena vaiko että se iskee puun takaa yllättäen. Voisin kuvitella, että kun kuolemaan on jo varautunut sivusta seuratessaan toisen vaikeaa sairautta, suurin suru olisi jo koettu sairastelun ohessa ja kuolema toisi lopulta rauhan ja helpotuksen, kun tietää, että se rakas ihminen ei enää kärsi ja riudu kivuissa. Silti, surullista ja vaikeaahan se varmasti on. Ei kuitenkaan ole omakohtaisia kokemuksia. Sen sijaan, kun joku läheinen kuolee aivan yllättäen, ensimmäisenä tulee epäusko ja shokki, ei välttämättä heti kyyneleet ja kovin suru. Herää kysymyksiä, joihin joutuu odottamaan vastauksia. Kun ei ole vastauksia, spekuloi, kuvittelee, arvailee. Sitten todellisuus laskee raskaan pilvensä kaikkien läheisten harteille. Se tekee kipeää. Pahinta kipu on tietysti niille aivan läheisimmille, mutta sivusta seuraaminen, kun itselleen se kaikkein läheisin suree ei ole helppoa sekään.
Kenenkään vanhemman ei tulisi joutua saattamaan omia lapsiaan hautaan. Se on liian raskasta. Kenenkään ei tulisi jäädä leskeksi vielä täysissä sielun ja ruumiin voimissaan. Kenenkään ei tulisi vielä ihan lapsena tai edes nuorena aikuisena menettää omaa vanhempaansa. Omaa sisartaan ei tulisi saattaa hautaan kuin aikaisintaan eläkeiässä.
Olen myös miettinyt, miten ja milloin tahtoisin itse kuolla. Vanhana ja väsyneenä tahdon vain illalla nukahtaa, enkä enää aamulla herätä. Rauhallisesti, kivuitta, ehkä jo illalla aavistaen, että nyt on minun aikani, tyytyväisenä pitkään ja onnelliseen elämään. Kaikkein mieluiten (maassa nimeltä Utopistia) tahtoisin kuolla samana yönä mieheni rinnalla, niin että molemmat vanhoina pitkän elämän elettyämme vain rauhallisesti nukkuisimme pois. Kummankaan ei tarvitsisi jäädä suremaan toistaan. Lisäksi toivon, että asuisimme kuitenkin silloin vielä ihan omassa asunnossa, ei missään laitoksessa, mutta että meillä kävisi kuitenkin vähintään joka arkipäivä ja kerran viikonlopussa joku, joka löytäisi minut/meidät suhteellisen pian, eikä vasta muutaman päivän päästä.
Jos jotain, niin sen olen kuitenkin oppinut, että mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Erittäin harvoin näitä asioita voi hallita ja elämä kolhii ja yllättää silloin kun sitä vähiten osaa odottaa.
Näitä olen pohtinut, miettinyt. Miettinyt myös sitä, ovatko tällaiset asiat liian arkaluontoisia julkaista. Julkaisen nyt kuitenkin, sillä tämä niinkuin kaikki muukin on osa elämää. Miksi vain iloisista ja mukavista asioista pitäisi puhua ja peitellä kaikki ikävä ja kipeä?
Kommentit