Lasten nukkumaanmenoaika oli koittamassa, ja tytär aloitti taas äitinsä pään särkemisen kiukullaan ja kitinällään. Äiti yritti kesyttää äkäpussin reagoimattomuudella, lakkasi vain vastaamasta ja yritti sulkea korvansa. Mutta ei se auttanut, vaan tytär jäi portaisiin lorvimaan. "Äiti! ... Mutta äiti! ... Äiti! ..."
Saatuaan tarpeekseen, äiti nousi sohvalta, otti rannekellonsa, kaivoi laukustaan kotiavaimet, puki takin ja kengät päällensä ja poistui talosta. Hän otti suunnan kohti metsää, käveli verkkaisesti pitkin pientä metätietä, vai oliko se iso polku. Hän käveli ja kuunteli lintujen kevätillan konserttia. Yksi yksinäinen sielu käveli vastaan, ohitti ja oli pian kadonnut jonnekin selän taakse. Polulla tuli vastaan järvi, valtava vesilammikko, mitä ei järkevästi olisi päässyt kiertämään, joten hän päätti kääntyä takaisin. Hän kuitenkin poikkesi pian leveältä polulta, lähti seuraamaan pienempää joka kuitenkin päätyi kulkemaan lavean polun kanssa samansuuntaisesti. Tuttuja polkuja, joita kuitenkaan ne jalat eivät olleet pitkään aikaan mittailleet. Polku kulki verkkoaidan laitaa. Aidan toiselta puolelta puiden läpi loisti punainen valo. Kesti hetken aikaa, ennenkuin hän tajusi, että se oli laskeva aurinko. Hän oli saanut määränpään ja suuntasi ripeästi askeleensa ohi kodin, vastakkaiseen suuntaan minne alkujaan oli lähtenyt, korkeimmalle kallionnyppylälle, minkä metsässä tiesi. Siltä kalliolta hän oli nähnyt jo muutamat uuden vuoden ilotulitukset. Mutta koskaan hän ei ollut ollut sillä kalliolla auringonlaskun aikaan.
Ehdittyään kallion korkeimmalle nyppylälle, punaisesta auringosta oli enää näkyvissä vajaa puolikas kaupungin talojen yllä. Näkymä oli kaunis, vaikka taivas oli turhan harmaana pilvistä. Katuvalojen helminauhoja ja kaupungin ääriviivoja iltahämärässä. Hän ihmetteli, miksei ollut aiemmin käynyt ihailemassa kotikaupunkiaan tältä aitiopaikalta. Kirkkojen torneja, valaistu tähtitorni, Fibonaccin luvut... ja kas, miehen työpaikkakin näkyi täältä toiselta puolelta kaupunkia. Näkymää säesti lintujen sinfoniaorkesteri sekoittuneena alla hurisevaan liikenteen kohinaan. Sielu lepäsi.
Hän seisoi kalliolla katsellen kotikaupunkiaan ja katoavaa punaista aurinkoa, kunnes siitä ei enää ollut jäljellä kuin taivaanrannan punainen kajo. Hän suuntasi askeleensa kotia kohti, luvaten itselleen palaavansa kalliolle pian, kirkkaampana iltana auringonlaskun aikaan, seuranaan kamera ja kolmijalka. Lasketuessaan kohti kotiin johtavaa metsätietä, hän havaitsi kallion kyljessä yksisanaisen töherryksen, joka melkoisen osuvasti kuvasi hänen tuntojaan juuri puolisen tuntia aiemmin.
Saatuaan tarpeekseen, äiti nousi sohvalta, otti rannekellonsa, kaivoi laukustaan kotiavaimet, puki takin ja kengät päällensä ja poistui talosta. Hän otti suunnan kohti metsää, käveli verkkaisesti pitkin pientä metätietä, vai oliko se iso polku. Hän käveli ja kuunteli lintujen kevätillan konserttia. Yksi yksinäinen sielu käveli vastaan, ohitti ja oli pian kadonnut jonnekin selän taakse. Polulla tuli vastaan järvi, valtava vesilammikko, mitä ei järkevästi olisi päässyt kiertämään, joten hän päätti kääntyä takaisin. Hän kuitenkin poikkesi pian leveältä polulta, lähti seuraamaan pienempää joka kuitenkin päätyi kulkemaan lavean polun kanssa samansuuntaisesti. Tuttuja polkuja, joita kuitenkaan ne jalat eivät olleet pitkään aikaan mittailleet. Polku kulki verkkoaidan laitaa. Aidan toiselta puolelta puiden läpi loisti punainen valo. Kesti hetken aikaa, ennenkuin hän tajusi, että se oli laskeva aurinko. Hän oli saanut määränpään ja suuntasi ripeästi askeleensa ohi kodin, vastakkaiseen suuntaan minne alkujaan oli lähtenyt, korkeimmalle kallionnyppylälle, minkä metsässä tiesi. Siltä kalliolta hän oli nähnyt jo muutamat uuden vuoden ilotulitukset. Mutta koskaan hän ei ollut ollut sillä kalliolla auringonlaskun aikaan.
Ehdittyään kallion korkeimmalle nyppylälle, punaisesta auringosta oli enää näkyvissä vajaa puolikas kaupungin talojen yllä. Näkymä oli kaunis, vaikka taivas oli turhan harmaana pilvistä. Katuvalojen helminauhoja ja kaupungin ääriviivoja iltahämärässä. Hän ihmetteli, miksei ollut aiemmin käynyt ihailemassa kotikaupunkiaan tältä aitiopaikalta. Kirkkojen torneja, valaistu tähtitorni, Fibonaccin luvut... ja kas, miehen työpaikkakin näkyi täältä toiselta puolelta kaupunkia. Näkymää säesti lintujen sinfoniaorkesteri sekoittuneena alla hurisevaan liikenteen kohinaan. Sielu lepäsi.
Hän seisoi kalliolla katsellen kotikaupunkiaan ja katoavaa punaista aurinkoa, kunnes siitä ei enää ollut jäljellä kuin taivaanrannan punainen kajo. Hän suuntasi askeleensa kotia kohti, luvaten itselleen palaavansa kalliolle pian, kirkkaampana iltana auringonlaskun aikaan, seuranaan kamera ja kolmijalka. Lasketuessaan kohti kotiin johtavaa metsätietä, hän havaitsi kallion kyljessä yksisanaisen töherryksen, joka melkoisen osuvasti kuvasi hänen tuntojaan juuri puolisen tuntia aiemmin.
Kommentit