Pari viikkoa sitten otin pehmeän laskun työmatkapyöräilyyn (syitä auton luultu korjaamovisiitti, linja-autokortin kauden päättyminen jne) ja poljin perjantai illalla töihin ja mies sitten haki mut ja pyörän töistä. Seuraavana maanantaiaamuna tehtiin päin vastoin, mies vei mut ja pyörän töihin ja vei sen jälkeen auton määräaikaishuoltoon jonka jälkeen auton piti mennä vauriokorjaamoon. Poljin silloin kotiin. Mutta auto ei mennytkään vauriokorjaamolle, koska vaurion aiheuttanut kuorma-autonkuljettaja oli hitaamman puoleinen vahinkoilmoituksen tekijä, eikä siis ollut vaurioiden korjaamiseen vielä laskutuslupaa, joten auto tuli takaisin kotiin (mies haki, ei se itsellään osaa). Ja niin sitten mies kuskaili mua töihin kaksi viikkoa (otti ylimääräistä lomaa - ylitöitä vapaana ja pekkasia). Mutta nyt tänään mies palasi töihin ja huomenna vihdoin auto menee vauriokorjaamoon, kun laskutuslupa on, niin menin sitten pyörällä molempiin suuntiin. Löysät makaroonijalat eivät enää tällä kertaa olleet yhtä voimakasefektiset kuin ensimmäisen pyöräilykerran jälkeen, mutta sellainen tasapaksu kokovartaloväsymys kyllä oli. Ja se samperin vastatuuli, kun ei meinannut edes alamäessä päästä lujaa, kun tuuli jarrutti. Kotimatka tuntui joutuisammalta ja helpommalta kuin matka töihin, mutta olin silti senkin jälkeen pitkään ihan poikki.

Mies lupasi käydä muuttamassa mun bussikorttini fifty-fiftyksi ja ilmeisesti muuttaa omansakin. Joten jos yhtäkkiä alkaa olla huonot, sateiset tai muuten vain ihan liian kylmät ilmat, pääsee välillä bussillakin töihin, mutta jos yhtäkkiä tarve käyttää bussia kasvaa niin ei kuitenkaan rahallisesti häviä kumpaankaan suuntaan. Oliko tarpeeksi monimutkaisesti selitetty? No hyvä ettette ymmärtäneet.

Yksi aikasen pakottava syy pyörään siirtymiseen on kesäaikataulut. Koulujen päättyessä sen auton aikataulut, jolla olen kulkenut töihin muuttuu ihan mahdottomiksi minun aikatauluihini ajateltuna, eli pyörällä voittaa aikaakin, jos tahtoo kesälläkin ehtiä töihin oikeaan aikaan. Töistä puheenollen, enää ripauksen päälle kolme kuukautta jäljellä... Kaipa se on vielä pakko jaksaa. Pitää kai ajatella positiivisesti: jos joka viikko polkee noin 84 km (tai sitten 70 km, jos mies kuitenkin sattuu perjantai iltaisin viemään ja hakemaan autolla) ja on lisäksi 20 tuntia jaloillaan, niin kunto ei voi olla jonkin vertaa kohentumatta.

Apua - kesä on ihan pian! Tuskin kuitenkaan huomaan kesää mitenkään, eihän mulla oo ees lomaa.