Tai no, ehken ihan minuutteja, mutta en malta odottaa pejantai-aamua. Vois vaikka tanssia pienen voitontanssin aamulla töihin päästyä ja vielä suuremman voitontanssin kun pääsen perjantai-aamulla töistä pois, kotiin, ihanaan hiljaiseen ja tyhjään kotiin. Niin korviani myöden täynnä olen keskenään tappelevia,  kiukuttelevia ja jokaista pyyntöä, käskyä ja määräystä uhmaavia kamalia kakaroitani, ettei tottakaan. Poikani on päättänyt tällä viikolla tehdä elämästäni täyden helvetin. Kun isi on poissa eikä ole pitämässä minun puoliani, niin joka asiaan yritetään saada viimeinen sana ja jokaisesta narusta vedellään ja katsotaan missä vaiheessa äiti kiipeää pitkin seiniä tai jopa sekoaa täysin ja vaatii laitoshoitoa. Töistä kotiin tullessa sitä toivoisi, että lapset olisivat edes kutakuinkin ihmisiksi, mutta heti se alkaa, sillä sekunnilla kun astun ovesta sisään. Heti saa olla ojentamassa ja komentamassa. Jollei poika tahallaan härnää siskoaan, niin sitten päin vastoin.

Jossain vaiheessa ihmettelin vanhempia, jotka lähettää lapset melkein koko kesäksi leireille, siirtoloihin tai vastaaviin. Nyt en ihmettele, lähinnä olen kateellinen. Voi kun mullakin olisi enemmän lomaa lapsista.