Primpsessa juhli tänään vanhenemistaan lähes tusinan kaverinsa kanssa paikallisessa museossa. Olimme aluksi huolissamme, oliko kaikki kutsut menneet perille, kun kukaan ei soittanut ja ilmoitellut peruuttaakseen tai allergioista informoidakseen. Turhaan olimme huolissamme. Ainut kutsuttu, joka jäi saapumatta oli se kaikkein epävarmin. Hänen kutsua ei saatu toimitettua henkilökohtaisesti, joten kolmas osapuoli (lapsi) sai kutsun toimittaakseen sen tälle kutsutulle seuraavana päivänä koulussa. Joten oletamme, että kutsu ei sitten koskaan saapunutkaan perille, mutta emme syytä siitä ketään, sillä lapset unohtelevat asioita ja se riski oli aina olemassa. Yllätyimme siis positiivisesti valtaisasta osanotosta. Kerran aiemmin, Prinsessan kaverisynttäreitä vietettäessä, tapahtui jopa niin, että kaikki kutsutut saapuivat ja vielä yhden kutsutun pikkusisko kylkiäisinä, kun kyseisten tyttöjen äiti soitti ja kysyi, että saisiko pikkusiskokin tulla mukaan.
Viime vuonna ei lasten syntymäpäiviä oikeastaan juhlittu ja kahviteltu mitenkään. Ei kaverisynttäreitä, eikä mitään yleistä sukulais-tuttava-perhekahvitusta. Tänä vuonna halusin päästä helpolla lasten kaverirytäkästä, mutta halusin kuitenkin, että saavat kaverisynttärit. Ja helppoahan tuo olikin. Mentiin, odotettiin kaikki paikalle, maksettiin ja lähdettiin livohkaan kahville ja pikaostoksille. Sain noin vartissa ostettua jopa itselleni housut ja paidan. Tai, no, katseltua, sovitettua ja tyrkättyä miehen maksettaviksi, sillä aikaa kun itse puin omat vanhat ryysyt niskaani.
Mitä se kertoo lapsistani, että tyttö keksii aika helposti 12 kutsuttavaa kaveria ja poika sanoi, että omille syntymäpäivilleen tahtoo kutsua vain neljä kaveria? Tyttö, joka monin puolin on kuin minä, ei kuitenkaan ole kuin minä. Poika, joka on monessa suhteessa vastakohtani, on kuitenkin enemmän kuin minä mitä saattaisi kuvitellakaan. Mulla ei koskaan ole ollut mitään valtavaa liutaa kavereita. Tapaan kyllä ihmisiä elämäni varrella, tulen heidän kanssaan toimeen, pidän heistä, viihdyn heidän seurassaan, mutta erittäin harva on tarttunut mukaan seuraavalle etapille. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä harvemmin sitä tapahtuu.
Poikakin saa kyllä kaverisynttärinsä, paikkakin on jo tiedossa. Mutta pois täytyi sulkea ne paikat, joissa minimiveloitus on kymmenen lapsen mukaan. Löytyi paikka, jossa niin ohjelma kuin tarjoilu menee per nenä periaatteella. Yhtä helppo tuo ei ole, kuin tämäniltainen, sinne tarvitaan vanhempi valvomaan. Mutta sanoin jo heti, että se on sitten HraTeen homma. Menköön hän pitämään jöötä viidelle (mikäli kaikki pääsevät) käsittääkseni melkoisen villinpuoleiselle pojanvintiölle. Minä olisin hyödytön, menettäisin hermoni alta aikayksikön. ("Voooi herranjestas minkälainen lapsi oli hän, on hyvä ettei Eemeleitä ole enemmän...")
Jaa, entä sitten suku/tuttavat jne... Tipoittain, olin ajatellut. Muutaman viikonlopun (ts. todennäköisimmin sunnuntain) voisi niille tässä kummankin virallisen päivän välimaastossa buukata. Pitäis varmaan vuokrata se lisävarastotila jostain, mitä ollaan jo pitkään suunniteltu ja pikasiivota hurauttamalla muutama autolastillinen roinaa sinne piiloon. En laske leikkiä, en todellakaan. * Lisäksi pitäisi päästä eroon yhdestä sohvasta joka on rohjottanut ylimääräisenä "uuden" sohvan takana jo yli puoli vuotta Eikä me olla sitä uutta sohvapöytääkään vielä tilattu, mitä suunniteltiin jo silloin yli puoli vuotta sitten.
***
Miksi muuten puhuminen ja toimiminen on niin paljon vaikeampaa kuin kirjoittaminen ja ajattelu?
* Se varastojuttu on ollut oikeasti suunniitteilla jo pitkään, tosin ei pikasiivousmielessä, vaan niin, että viedään sinne kaikki sellainen, mitä tiedetään ettei pitkään aikaan tarvita mihinkään, mutta mistä ei kuitenkaan raaskita luopua/ei voi luopua ihan noin vain. Joukossa muunmuassa satoja VHS-kasetteja, joiden sisältö pitää käydä joskus läpi ainakin siinä määrin, että varmistaa ennen niistä luopumista, ettei niillä ole mitään "elämää tärkeämpää" (häävideo, luokkaretki, teatteriesitys - nuo ainakin löytyvät niiden joukosta jostain), laatikoittain kirjeitä minun kirjeenvaihtovuosiltani, vanhoja koulukirjoja, muistoja joista ei halua luopua, muttei ihan jatkuvasti selailla ja hipelöidä, pehmoleleuja jne... Meillä sitä roinaa riittää, olemme molemmat jossain määrin sellaisia haalijoita. Lisäksi tulee eteen aina se, että jos on jotain josta minä olisin valmis luopumaan turhana, mies tahtoo pitää sen vielä ja päin vastoin. Paljosta on jo luovuttu, myyty pois, lahjoitettu pois, heitetty pois, mutta sitä tavaraa on silti ihan liikaa, eikä se oikeasti tunnu minnekään vähenevän, päin vastoin. Ahdistavaa. Välillä tovoisi vaan voivan luopua siitä kaikesta, säilyttää vain se välttämättömin.
Viime vuonna ei lasten syntymäpäiviä oikeastaan juhlittu ja kahviteltu mitenkään. Ei kaverisynttäreitä, eikä mitään yleistä sukulais-tuttava-perhekahvitusta. Tänä vuonna halusin päästä helpolla lasten kaverirytäkästä, mutta halusin kuitenkin, että saavat kaverisynttärit. Ja helppoahan tuo olikin. Mentiin, odotettiin kaikki paikalle, maksettiin ja lähdettiin livohkaan kahville ja pikaostoksille. Sain noin vartissa ostettua jopa itselleni housut ja paidan. Tai, no, katseltua, sovitettua ja tyrkättyä miehen maksettaviksi, sillä aikaa kun itse puin omat vanhat ryysyt niskaani.
Mitä se kertoo lapsistani, että tyttö keksii aika helposti 12 kutsuttavaa kaveria ja poika sanoi, että omille syntymäpäivilleen tahtoo kutsua vain neljä kaveria? Tyttö, joka monin puolin on kuin minä, ei kuitenkaan ole kuin minä. Poika, joka on monessa suhteessa vastakohtani, on kuitenkin enemmän kuin minä mitä saattaisi kuvitellakaan. Mulla ei koskaan ole ollut mitään valtavaa liutaa kavereita. Tapaan kyllä ihmisiä elämäni varrella, tulen heidän kanssaan toimeen, pidän heistä, viihdyn heidän seurassaan, mutta erittäin harva on tarttunut mukaan seuraavalle etapille. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä harvemmin sitä tapahtuu.
Poikakin saa kyllä kaverisynttärinsä, paikkakin on jo tiedossa. Mutta pois täytyi sulkea ne paikat, joissa minimiveloitus on kymmenen lapsen mukaan. Löytyi paikka, jossa niin ohjelma kuin tarjoilu menee per nenä periaatteella. Yhtä helppo tuo ei ole, kuin tämäniltainen, sinne tarvitaan vanhempi valvomaan. Mutta sanoin jo heti, että se on sitten HraTeen homma. Menköön hän pitämään jöötä viidelle (mikäli kaikki pääsevät) käsittääkseni melkoisen villinpuoleiselle pojanvintiölle. Minä olisin hyödytön, menettäisin hermoni alta aikayksikön. ("Voooi herranjestas minkälainen lapsi oli hän, on hyvä ettei Eemeleitä ole enemmän...")
Jaa, entä sitten suku/tuttavat jne... Tipoittain, olin ajatellut. Muutaman viikonlopun (ts. todennäköisimmin sunnuntain) voisi niille tässä kummankin virallisen päivän välimaastossa buukata. Pitäis varmaan vuokrata se lisävarastotila jostain, mitä ollaan jo pitkään suunniteltu ja pikasiivota hurauttamalla muutama autolastillinen roinaa sinne piiloon. En laske leikkiä, en todellakaan. * Lisäksi pitäisi päästä eroon yhdestä sohvasta joka on rohjottanut ylimääräisenä "uuden" sohvan takana jo yli puoli vuotta Eikä me olla sitä uutta sohvapöytääkään vielä tilattu, mitä suunniteltiin jo silloin yli puoli vuotta sitten.
***
Miksi muuten puhuminen ja toimiminen on niin paljon vaikeampaa kuin kirjoittaminen ja ajattelu?
* Se varastojuttu on ollut oikeasti suunniitteilla jo pitkään, tosin ei pikasiivousmielessä, vaan niin, että viedään sinne kaikki sellainen, mitä tiedetään ettei pitkään aikaan tarvita mihinkään, mutta mistä ei kuitenkaan raaskita luopua/ei voi luopua ihan noin vain. Joukossa muunmuassa satoja VHS-kasetteja, joiden sisältö pitää käydä joskus läpi ainakin siinä määrin, että varmistaa ennen niistä luopumista, ettei niillä ole mitään "elämää tärkeämpää" (häävideo, luokkaretki, teatteriesitys - nuo ainakin löytyvät niiden joukosta jostain), laatikoittain kirjeitä minun kirjeenvaihtovuosiltani, vanhoja koulukirjoja, muistoja joista ei halua luopua, muttei ihan jatkuvasti selailla ja hipelöidä, pehmoleleuja jne... Meillä sitä roinaa riittää, olemme molemmat jossain määrin sellaisia haalijoita. Lisäksi tulee eteen aina se, että jos on jotain josta minä olisin valmis luopumaan turhana, mies tahtoo pitää sen vielä ja päin vastoin. Paljosta on jo luovuttu, myyty pois, lahjoitettu pois, heitetty pois, mutta sitä tavaraa on silti ihan liikaa, eikä se oikeasti tunnu minnekään vähenevän, päin vastoin. Ahdistavaa. Välillä tovoisi vaan voivan luopua siitä kaikesta, säilyttää vain se välttämättömin.
Kommentit