Nykyään tuntuu että kaikki tavanomainen ja itsestäänselvä ylittää uutiskynnyksen. Kyllä, toki kaikki monia ihmisiä kohdanneet tragediat tietysti, niitä en ihmettele, mutta tätäkin tragediaa seurasi jo (ja lisää on varmasti tiedossa) uutinen tyyliin "Julkimo järkyttyi tapauksesta". Haloo!! Uutinen olisi se, jos kerrottaisiin, että "Julkimoa ei tapaus hetkauttanut ollenkaan".

Ja kun siirrytään pois tästä tämänhetken tragediasta, on minua ihan lähiaikoina kummastuttaneet uutiset tyyliin: "Äiti lahjoitti lapselleen elimen, pelasti lapsensa hengen". Kuka äiti ei sitä tekisi, jos oma "ylimääräinen" elin vain olisi lapselle sopiva? Tai "Opettaja pelasti tukehtumaisillaan olevan oppilaan hengen". Jollei käsitykseni mukaan jokainen opettaja kouluissa olisi valmis pelastamaan oppilasta vaarasta, ottaisin lapseni pois koulusta, en uskaltaisi heitä päästää kouluun. Sillä koulupäivän aikana opettajat ovat vastuussa koulua käyvistä lapsista, heidän hyvinvoinnistaan ja turvallisuudestaan. Kyllä, jos vastaavaa tapahtuisi omalle lapselleni, olisin äärimmäisen kiitollinen kyseiselle opettajalle, yrittäisin myös parhaani mukaan ilmaista kiitollisuuteni, mutta ei se silti mikään valtakunnanlaajuinen uutinen mielestäni ole.

Kiitosta tietysti ansaitsee kuka tahansa hyvän teon tehnyt, tai vaikka vain oman työnsä hyvin suorittanut. Mutta julkisuutta tarvitsee erittäin harva tämänlaisista tapauksista, ainakaan henkilökohtaista julkisuutta. Jos kiiteltäisiinkin esimerkiksi kokonaista ammatti- tai ihmisryhmää: "Opettajat ovat nykypäivänä erittäin motivoituneita työhönsä ja välittävät suuresti oppilaistaan." "Tai moni äiti luovuttaisi silmäänsä räpäyttämättä lapselleen hänen tarvitsemansa elimen, mikäli olisi lääketieteellisesti katsoen sopiva luovuttaja omalle lapselleen." Tms. Miksi pitää aina nostaa yksi yli muiden jotka ovat mahdollisesti toimineet aivan samalla tavalla tai ainakin tilaisuuden saadessaan toimisivat niin?

Meidänkin perhe-elämästä, noin kymmenen vuoden takaa olisi voinut kirjoittaa mainion uutisen/lööpin:

"Isä pelasti poikansa mahdolliselta niskan murtumiselta ja pahalta kallovammalta."

Nuori turkulainen perhe oli valokuvaamossa kuvauttamassa lähes vuoden ikäistä poikaansa. Valokuvaajan ideasta poika oli määrä istuttaa kankaalla peitetylle pöydälle ihan yksinkertaista tasaista taustaa vasten kuvattavaa istumakuvaa varten. Valokuvaaja ajatteli näin omaa ergonomiaansa, ettei tarvitsisi aivan lattian rajassa kuvata. Poika kuitenkin lähti konttaamaan pöydällä, katse tiiviisti vanhemmissaan ja heitä kohti liikkuen. Kun poika oli jo tippumassa pöydältä pää edellä kohti lattiaa, otti pojan isä pari pitkää harppausta ja sai tartuttua poikaansa nilkasta juuri, kun pojan otsa osui lattiaan. Onnettomuudesta selvittiin pelkällä säikähdyksellä ja punaisella läikällä otsassa. Kuvauksia päästiin jatkamaan, kun poika oli rauhoittunut. Istumakuvat päätettiin kuitenkin turvallisuussyistä ottaa poika lattialla istuen.