Olen tänään puukottanut pahvia olan takaa. Eikä mikään tuossa lauseessa ollut vertauskuva. Lainasin pojan puukkoa (sinulle, joka ajattelee nyt että "herra isä, 11 vuotiaalla oma puukko", voin kertoa, että on tuolla meidän 8 vuotiaalla  tytölläkin jo oma puukko, kun ovat molemmat partiolaisia) ja pistin kappaleiksi meidän eteisen vallanneet isot pahvilaatikot jotka ovat seisseet siinä keväästä asti, kun HraTee ei ole saanut aikaiseksi niitä siitä kuskata kaatopaikalle tai edes tuohon omaan sadan metrin päässä sijaitsevaan pahviroskikseen. Kolme reissua tein sinne pahviroskikselle ja nyt ne on pois ja meidän eteisen peili näkyy jälleen.

Selvästi tarvitsin ne pari ensimmäistä työttömyysviikkoani siihen, että nukuin puoli päivää ja laiskottelin suurimman osan aikaa, sillä nyt eilen ja tänään olen pistänyt oikein tuulemaan. Silti, ei se vielä juurikaan missään näy, mutta itse olen tyytyväinen aikaansaamaani edistykseen. Muutoksen täytyy lähteä itsestä. Joten olen päättänyt lopettaa miehen patistamisen, hänelle nalkuttamisen. Minä teen täällä kotona sen minkä ehdin ja jaksan ja pystyn. Jollei hän jossain vaiheessa rupea oma-aloitteiseksi kodin suhteen ja kanna omaa korttaan kekoon minun esimerkkiäni seuraten, niin voi voi. Kunhan saan tarvottua itseni ylös tästä suosta missä lillun, niin saatan repäistä ja lyödä kunnon ukaasit pöytään.