Tänä aamuna sain korvien täydeltä Prinsessan kiukuttelua. Arvaa huvittiko silloin ollenkaan idea siitä, että lähden tänään ostelemaan lahjoja lapsukaisille. No, kun kiukuttelu jatkui tarpeeksi pitkään, olin todella ilkeä äiti: sanoin, että joulupukkia ei ole olemassa, ja kerroin miksi olin herännyt niin aikaisin ja sanoin myös, että ei huvita hankkia mitään tuollaiselle kiukkupussille. En odottanut sitä mitä seurasi. Tyttöhän ei suostunutkaan uskomaan minua, sanoin että onpas joulupukki olemassa, itki ja väitti että on olemassa, että mä vaan yritän valehdella. Joten olihan sitten pakko vetää puheensa osittain takaisin, sanoin että on joulupukki olemassa ja minäkin uskon joulupukkiin, mutta että joulupukki ei tuo ihan kaikkia lahjoja. Enkä täysin valehdellut, sillä uskon itse omalla tavallani joulupukkiin, vaikka tiedänkin totuuden siitä.

Kaduttaa että olin niin julma ja ilkeä, mutta välillä vain loppuu keinot kesken tuon typykän kanssa. Hän on tehnyt kiukuttelusta oman taidemuotonsa. Hän jatkaa ja jatkaa. Ja vielä siinä vaiheessakin, kun minä lakkaan reagoimasta kiukutteluun hän jatkaa teatteria yksin. Hän puhuu ja kiukuttelee itsekseen, minun korville tarkoitettuna kuitenkin. Hän pitää yksin ulvontoja mm. siitä että on muka kadottanut alushousunsa tai että "äidin takia mä joudun lähtemään tyhjällä mahalla kouluun" (ei ehtinyt syömään aamupalaa, kun käytti kaiken aikansa kiukutteluun). *huoh*

No, mutta taitaa olla aika minunkin ruveta lähtemään. Poika juuri lähti ovesta ulos, ja tarkoitukseni olisi lähteä itse pian sen jälkeen.