Olen tänään miettinyt syntyjä syviä. Miettinyt itseäni, tehnyt päätöksiä ja johtopäätöksiä, käynyt päänsisäisiä keskusteluja - ikäviäkin sellaisia. Miettinyt ystäviä, tuttavia ja sukulaisia. Pohtinut elämänasennettani.

Haluaisin muuttaa elämänasenteeni, mutta se ei ole aivan niin mutkatonta kuin haluaisi. Lannistun liian helposti. Ja jokainen epäonnistuminen vie kaksi askelta syvemmälle suohon, kun taas onnistumiset tuovat vain yhden askelen ylös sieltä vetelästä. Jotta siis saisin ponnistettua maan pinnalle, tarvittaisiin niitä onnistumisia kaksin verroin enemmän kuin epäonnistumisia. Mutta mitä syvemmällä suossa on, sitä vaikeampaa on edes yrittää hankkia niitä onnistumisia.

Tunnen itseni suurimman osan aikaa epäonnistuneeksi, kelvottomaksi, pettymykseksi itselleni ja läheisilleni, vastenmieliseksi ja mitä vielä. Silloin kun jossain onnistun ja joku muukin sattuu kehumaan, en tunne kuitenkaan ansaitsevani niitä kehuja. Olo on hyvä mutta nolo. Tekee mieli piiloutua, vähätellä itseään. Kritiikki taas sattuu ja aiheuttaa yleensä halun piiloutua enemmän, kaivautua sinne suohon yhä syvemmälle. Jollei minua taas huomioida mitenkään, tunnen itseni näkymättömäksi, kaiken tekemäni ihan turhaksi. Mikään ei ole siis hyvä. Olen liian monimutkainen.

Olen pelkuri. Pelkään ihmisiä, pelkään heidän mielipiteitään. Välitän liikaa muista mutten tarpeeksi itsestäni. Olen itsekäs väärällä tavalla.

Oivalsin tänään (tai no, olen tiennyt sen kyllä o pitkään, mutta jotenkin sen tiedon aina hautaa) että on asioita, jotka täytyy itse tehdä, muut eivät tee, edes voi tehdä, niitä minun puolestani. Toki silloin tällöin asiat hoituvat kuin itsestään, asiat selviävät, mutta monesti saa odotella pitkään. Omaa elämäänsä täytyy ohjailla, muuten virta vie mennessään - ja harvoin se suunta on hyvä. Kun virta lopulta johtaa merelle ajelehtimaan on sieltä vaikeampi löytää maihin. Aluksi ehkä on saaristossa, jossa saattaa ajelehtia jonkun saaren ohi, jonka rantaan pääsee kapuamaan, mutta sitten kun on jo avomerellä, maan löytäminen on sitäkin vaikeampaa.

Minä olen saaristossa. Nyt pitäisi löytää tie mantereelle. Olen kivunnut saarelle, toisinaan toisellekin. Yksi saaristani on koulu. Yksi niistä harvoista oikeanlaisista itsekkäistä teoistani pitkiin aikoihin. Suuri ja merkittävä asia - saari, joka tarjoaa enemmän niitä onnistumisen tunteita kuin mikään muu pitkiin aikoihin. Rakennan sillä siltaa mantereelle, jottei tarvitsisi soutaa vastavirtaan.

En hallitse vieläkään tasapainoa. Keskityn liikaa yhteen tai pariin asiaan, annan niiden viedä mukanaan, valloittaa koko elämäni joksikin aikaa, kunnes niiden tilan valtaa jokin muu. En osaa jakaa tekemisiäni ja aikaani sopivasti, järkevästi, niin että kaikki välttämättömyydet hoituisivat. Koska opin sen taidon - vai opinko koskaan?

En ole kuitenkaan vielä uponnut tai edes tuuliajolla, tiedän sen. Mutta välillä tuntuu, että vene vuotaa eikä airojakaan ole kuin yksi, ja niillä täytyisi kuitenkin säilyttää se oikea suunta ja päästä joskus ehkä perillekin - mieluiten jonnekin sellaiseen satamaan missä itsellä on hyvä olla, missä tietää viihtyvänsä.

Pohdin ehkä muitakin asioita, mutta tämä riittänee tällä erää. On aika äyskäröidä ja soutaa. Ehkä jopa löytää jotain, jolla tukkia reikä veneen pohjasta.