Kun odottaa jotakin, ja sille jollekin on annettu niinkin löyhä aikahaarukka kuin viikko (jos viimeviikolla siis luvattiin, että ensiviikolla), mitä pidemmäksi se odotus venyy aikahaarukassa, sitä erilaisemmaksi odotuskin muuttuu. Ensimmäiset kolme päivää menee aika kivasti, kyllä se pian tulee - ja tulevan laatuunkin luottaa, uskoo, että se mitä tulee on positiivista. Toivo elää ja sitä odottaa innoissaan. Kun tulee neljäs päivä, sitä ajattelee, ettei sitä nyt ole voitu jättää viimeiseen mahdolliseen päivään, kyllä se tänään tulee. Tässä vaiheessa alkaa epäilys hiipiä odotuksiin: tuleeko sitä ja jos tulee, niin se on varmasti huonoa, mikä tulee. Toivo alkaa hiipua - into vaihtuu peloksi. Mitä, jos se onkin huonoa? Kun neljännen päivän viimeiset mahdolliset minuutit ovat menneet, jää enää se viides ja viimeinen päivä. Vatsaa vääntää, into alkaa olla 99 prosenttisesti korvautunut pelolla, toivon tilaa valtaa epätoivo, uskon sijaan hiipii epäusko. Ja mitäs jos sitä ei tule ollenkaan?

Huomenna on se viides päivä. Huominen ratkaisee paljon.