Mies on töissä (niin on huomennakin). Lapset ovat kevään viimeistä päivää koulussa. Poika ei olisi millään tahtonut laittaa parempia kenkiä jalkaan. No, ei hän nyt muutenkaan mitenkään juhlallisesti ollut pukeutunut, mutta siistimmin kuitenkin, fiksusti (paitsi parturointiin olisi pitänyt päästä jo aikapäivää sitten, mutta sille ei nyt mahda oikein mitään enää tässä vaiheessa). Prinsessa taas halusi välttämättä prinsessamekon päällensä ja kultaiset korkokengät*. Prinsessa oli reilussa puolessa vuodessa kasvanut sen verran pituutta, että prinsessa-mekko ei enää laahannut maata niin pahasti, ja korkokenkien* kanssa vielä vähemmän. Opettajia emme muistaneet muistaa mitenkään, vähän siitä on sellainen huonommuuden tunne, mutta ei sillekään enää mahda mitään. Pian lapset jo laulavat suvivirttä. Puolentoista tunnin päästä selviää, onko poika onnistunut parantamaan viime syksyn pohjanooteerauksesta todistustaan (uskon että on, mutta minkä verran, sitä en uskalla arvailla).

Minä olen ollut töissä, pätkä kerrallaan sijaisuus on jatkunut, ja nyt viimeisin tieto on, että jatkuu vielä kaksi viikkoa eteenpäin. Olen pikkuhiljaa päässyt taas hommaan sisälle, asiat ovat alkaneet sujumaan. Hauskoja yhteensattumuksiakin on tullut vastaan. Entinen kurssikaveri (työvoimapoliittiselta kurssilta) on kolleega, vaikkei samassa rakennuksessa työskentelekään, olen nähnyt lähes päivittäin entisen luokkakaverini äitiä ja puhuin toisen entisen koulukaverin kanssa puhelimessa tuossa päivänä eräänä, työasioissa siis. Juttukaverikin on ihan vieressä, ja on mukava päivittäin jutella aikuisessa perheen ulkopuolisessa seurassa. Eilen pääsin minäkin laulamaan pitkästä aikaa suvivirttä.

Työssä on varjopuolensakin. Kotona en tunnu enää jaksavan juuri mitään, paikat leviää entistäkin enemmän käsiin ja olen iltaisin järkyttävän väsynyt.

Ensi viikon arkipäivät teenkin sitten päivät töitä ja tulen iltaisin tyhjään kotiin. Mies kun on siellä kurssilla muksujen kanssa maanantaista perjantaihin. No, vastapainoksi sitä seuraavan viikon teen päivät töitä ja joudun paimentamaan lapsia ihan yksin illat, kun mies on työmatkalla. Enkä edes vielä tiedä kuinka kauan siellä on, kun siitä on mieskin saanut niin ristiriitaista tietoa.

Suru-uutisiakin olen saanut. Minulla ei ole enää yhtään isovanhempaa elossa. Riitäisikö jo? Tämä vuosikymmen on ollut ihan liian täynnä näitä. Jos seuraava vuosikyymmen sitten saataisi elää ihan ilman suru-uutisia.

Jään odottelemaan lapsia kotiin, kenties menen siivoamaan keittiötä, tai laittamaan pyykkejä - kenties.

*Korkokengät ovat tässä tapauksessa sandaalit, joissa on pikkasen enemmän korkoa, ja se korko on koko kengän levyinen, ei siis mikään oikeasti hirveän korkea korko.