Harvemmin sorrun mihinkään omiin yksityisiin puuhiin töissä, mutta tänään on kyllä puuduttavan hiljainen päivä. Eikä ole naapuria ihan vieressä jota edes jututtaa...

Pojan kanssa (ja tytönkin) juttelin tuossa puhelimessa aiemmin, ja oli unohtanut eilen tuoda kotiin koulusta jälkkälapun, joka pitää viedä allekirjoitettuna jälki-istuntoon mukaan. Sanoin, että sanoo, että mulle saa soittaa jos epäilee, etten tiedä istunnosta. Jälki-istunto istutaan meinaan jo tänään, tuossa tuokion kuluttua yhteensä tunti. Huokaus! Jo kolmas pojan jälkkä tänä syksynä, toinen tunnin mittainen, yksi oli "vain" puoli tuntia.

Lasten kouluun on saapunut pelätty possunuha, kuulemma kaksi varmistunutta tapausta. Käskettiin pitää sairaat lapset kotona kunnes ovat kunnolla tervehtyneet, mutta onko nuhainen ja/tai yskäinen kuumeeton lapsi heidän mittapuun mukaan tällainen "sairas" lapsi? Oikeasti, jos jokainen, jolla vähän nenä vuotaa jäisi kotiin, niin silloin olisi aika harva tällaiseen yleiseen flunssa-aikaan koulussa ja opettajat saisivat opettaa puolityhjille luokille... Vaikeeta.

Vanhemmuus on muutenkin vaikeaa... Missä menee terveellä itsetunnolla varustetun lapsen ja itsekkään kakaran raja? Alan olla melko vakuuttunut siitä, että poikani on ylittänyt jo tuon rajan, sillä yrittää jatkuvasti korostaa omaa (monessa kohtaa olematonta) erinomaisuuttaan ja samalla "talloa" muita alespäin, ja kaiken pitäisi mennä hänen tahtonsa mukaan ja hänen pitäisi saada kaikki ja tehdäkin ihan mitä itse haluaa, muista ihmisistä ja säännöisstä ei niin väliksi. Vai onko se vain murkkuikää? (Jos on, niin sitä on sitten ollut jo ihmeen ajoissa liikkeellä). Älkää ymmärtäkö väärin, poikani on minulle erittäin rakas, mutta pahasti alkaa olla "huono äiti" -syndrooma päällä, kun tuntuu, etten ole onnistunut kasvattamaan pojastani "kunnon kansalaista". Sitten taas toisinaan on sellaisia ihania pilkahduksia siitä, millainen mahtava poika hän voisi olla, jos vain tahtoisi ja yrittäisi. Monesti ne parhaat hetket pilkahtavat silloin, kun olemme ihan vain kahdestaan (mitäköhän sekin kertoo tilanteesta?).

Vielä pojan koulunkäynnistä: hän on selkeä alisuorittaja. Kaikessa pitää mennä sieltä missä aita on matalin, minkään eteen ei voi nähdä enempää vaivaa kuin on pakko (tai pakotetaan). Ja jostain kumman syystä hyvä koulumenestys tuntuu hänen mielessään olevan ei toivottu asia (ei saisi olla hikipinko tms. mitä lie sanaa nykyään käytetäänkään).

Tuntuu jotenkin pahalta nyt perään heti kehaista tytön koulunkäyntiä (antaa liian helposti vaikutuksen, että suosin toista lasta enemmän, vaikka asia ei ole näin), mutta hän on sitten enemmän sinne "hikipinkoutueen" taipuvainen. Tasapuolisuuden nimissä sanottakoon, että silloin kun hän saa kiukkukohtauksen, niin tahtoisin olla kyllä jossain kaukana poissa, sillä hän itkee ja voivottelee huoneessaan kovaan ääneen pitkään jälkeenpäin (mitäköhän hän sillä olettaa saavuttavansa), oikein "esitää" (draamakuningatar voisi olla sopiva ilmaus).

Toisinaan mietin, mitäköhän maiseman vaihdos vaikuttaisi. Siis muutto muualle, toisen koulun alueelle. Sekin on niin ristiriitaista: pojan tahtoisin kokeilun vuoksi repäistä tuosta ympäristöstä pois ja siirtää ihan uuteen, mutta tyttöä en tahtoisi repäistä pois kaveripiiristään. Toisaalta taas tyttö on sitä sorttia, joka löytää hetkessä uusia kavereita liudan ympärilleen. Ei poikakaan mikään ujo ole, mutta hän on kuitenkin ihan erityyppinen kaverustuja...

***

Puuduttavan pitkä ja hidas iltapäivä... Pojan pitäisi olla nyt jo siellä jälki-istunnossa, mutta vielä ainakaan ei ole puhelin soinut.

***

Nyt tuli loppupäiväksi töitäkin, joten tämä vuodatus oli tässä.