Oikeasti, viimeinen vuorokausi on ollut niin jostain syvältä, että olen oikeasti hakannut omaa päätäni nyrkkeihin, paukuttanut työpöytään sun muuta mukavaa.

Tämä vuorokausi alkoi siitä, kun pääsin eilen töistä kotiin. Kotona totesin että **ttu, tulin sitten työkengissä kotiin, ja mun kävelykengät on siis töissä.

Illan tyttö kiukutteli ja pisti pystyyn sellaisen mekkalan ettei tottakaan.

Aamulla sitten pakkasin työkengät muovikassiin ja puin sandaalit jalkaan vaikka kävelykengät olisivat olleet se oikea vaihtoehto, mutta kun ne oli töissä.

Pääsin bussiin ja ***vetti soikoon, kortista oli loppunut kausi, mulla ei käteistä läheskään riittävästi ja pankkikortti lataus poistui busseista kesällä. Parahdin ääneen "Voi ei!" ja kuski oli kiltti ja päästi mut kuitenkin, vaikka olin jo lähdössä ulos bussista. No, koska tiesin että kortilla ei ole rahaa, ei vaihtoyhteyden ottaminen ilman käteistä tullut kuuloonkaan, joten lähdin kävelemään määräänpäähäni samalla yrittäen bongailla pankkiautomaattia. Eipä näkynyt, mutta onneksi matka ei ollut pitkä ja mulla oli reilusti aikaa ja olin paikalla ensimmäisten joukossa.

Aamu alkoi kokouksella, joka sujui ihan kivasti yhden työntekijän merkitsevää katsetta lukuunottamatta. Jäi sellainen olo, että sanoinko jotain väärin. Kun en oikein osannut tulkita oliko katse hyvällä vai ivalla annettu vai??? Ja olin kuulevinani nimeni kun hän jotain sanoi vierustoverille...

Ennen normityöpaikalle paluuta minun ei tarvinnut lähteä ensin pankkiautomaatille, koska sain ystävälliseltä työtoverilta kyydin.

Töissä nyt ei pieniä, mutta sitäkin ärsyttävämpiä, ikävyyksiä ja ärsytyksiä lukuunottamatta ollut mitään kovin kamalaa, tosin kokouksen jälkeen ajatukset on niin hajallaan ettei meinaa mistään saada kiinni kunnolla. Mutta, joskus puoli yhden aikaan soittaa poika, että koskas sisko pääseekään koulusta, jotta pääsee sisälle, kun on avaimet unohtuneet. No, en muistanut tarkkaan, mutta hän jäi sitten tänne oven taakse odottelemaan. No, menee pari tuntia, niin tulee tekstiviesti, että ei siskollakaan ollut avaimia mukana, ja ei ollut vara-avaimen haltijat, meikäläisetkään kotona. No, eipä siinä muuta kun että joutuivat sitten odottelemaan siihen että Hra T pääsi töistä. Oikeasti, kuinka hel-ve-tin monta kertaa molemmille on paukutettu (kuvainnollisesti) päähän sitä, että AVAIMET MUKAAN!?!?!?! No, saivatpahan opetuksen, josko tästä lähin muistavat ottaa avaimensa mukaan.

Mulla itsellä oli tänään illalla koulua. Töitten jälkeen menin kaupungille kahville, ja kahvilta lähteissä pistin kuulokkeet korville ja annoin musiikin pauhata niin kovalla että se hukutti lähes täysin kaikki ulkopuoliset kadun ja kaupungin äänet. Ai että teki hyvää, oikeasti. Melkeinpä teki mieli pistää oikein kunnolla tanssiksi ja joraten välittämättä muista kadun tallaajista, mutta tyydyin hytkymään tahdissa ja lyömään tahtia, jota ehkä osa jo sitäkin katseli pitkään, mutta katsokoon. Se oli kuitenkin omanlaisensa irtiotto ja terapiaa lähes täydellisesti epäonnistuneen vuorokauden jälkeen.

Niin ja kaupungilla muistin nostaa rahaakin, niin sain kortin ladattua. Koulussa olin niin väsynyt, että opettaja ehkä ajatteli minun pitkästyvän (mikä voisi olla ihan mahdollista, koska kyseessä oli ruotsintunti). Siinä ajassa kun muut tekee yhden tehtävän, minä teen muutaman ja sitten vielä ihmettelen ja lueskelen ja katselen asioita ehkä eteenpäinkin. Mun ei edes olisi pakko olla siellä, mutta haluan, koska en ole käyttänyt ruotsia aikoihin oikein kunnolla, joten haen sietlä sanaston henkiin herätystä, tottumusta puhua ruotsia pitkän tauon jälkeen ja toki myös ammattisanastoa, mikä ei ole mulle tuttua. Mutta koska tiedän että osaan moninkertaisesti paremmin ruotsia kuin muut tunnilla olijat, en ole suuna päänä vastaamassa vaikka tiedänkin, vaan odotan ensin, että jos joku muukin tietää, kun opettaja kysyy. En tahdo kuitenkaan saada heitä tuntemaan itseään aivan avuttomiksi.

Juu, mutta, se mun vuorokaudestani, että näin.