Haaveilen edelleen siitä loton jättipotista, ei tarttis olla työkkärin ja kelan talutusnuorassa enää ikinä, ja sais olla ihan ilman suurempia huolia vaan kotona ja valvoa lapsia. Kyllä, lapseni vaativat tarkaa valvontaa, varsinkin toinen. Se tuli taas turhan selväksi vain pari päivää sitten. Haaveilen lottovoitosta, jolla saisi ostettua ison talon ja sisustettua sen mielensä mukaan ja sisällyttää sisustukseen paljon lukittuja kaappeja, joihin avain olisi vain minulla ja miehellä.

Samalla kuitenkin katselen työpaikkailmoituksia, ja huokailen, kun en täytä heidän asettamiaan vaatimuksia kuin vasta reilun vuoden päästä, jos silloinkaan. Ei, ei ole juolahtanut pieneen mieleenikään jättää koulua kesken, mutta vaativatko nuo työpaikat, että on oikeasti jo se tutkinto, vai riittääkö heille, että on siihen tutkintoon vaadittavat opinnot suoritettuna, ilman itse tutkintoa? Sillä tutkinnon voin saada vasta, kun on jokin työpaikka, jossa näyttönä suorittaa se virallinen tutkinto. Ennen sitä minulla on vain opintokortti, jolla todistaa, että kaikki vaaditut opinnot on suoritettu.

Vaikka opintoni ovat vasta vaille puolivälin, olen jo mietiskellyt mahdollista jatko-opiskelua. Tästähän saan "vain" ammatillisen perustutkinnon. Seuraava askel olisi ammattitutkinto. Olen miettinyt sen mahdollisen ammattitutkinnon suuntautumista. Jatkaisinko periaatteessa samaa suuntautumista kuin nyt, vai erikoistuisiko vähän toiseen suuntaan, suuntaan joka myötäilisi muutamien sukulaisten valintoja (eikä suinkaan suvun painostuksesta, kukaan heistä ei ole asiaa maininnut halaistulla sanalla). Nyt tosin on vielä turhan aikaista sitä miettiä, kai.

Koulutuksesta puheen ollen, eilen saimme ensimmäistä kertaa iloksemme pienenpienen toivonkipinän siitä, että poikamme oikeasti edes hieman miettii tulevaisuutaan. Sanoi ettei halua lukioon ja kun kysyin, että mitä sitten aikoo peruskoulun jälkeen, niin - helpotuksen huokaus - ei vastannut, että ei aio jatkaa mihinkään. Ammattikouluun aikoo, ei toki vielä ole päättänyt mille linjalle tahtoisi, mutta kun kyseltiin, mikä voisi olla sellainen kiinnostava, niin kertoi että sähköala. JES! Viis siitä mille alalle sitten aikoo, mutta se, että kun on jonkinnäköinen suunta, niin ehkä hän ottaa nyt sitten koulunkäyntinsäkin vähän enemmän tosissaan. Toivossa on hyvä elää.

Mutta, palatakseni asiassa taaksepäin, työpaikkailmoitukset ovat jotenkin masentavaa luettavaa, kun niin monien vaatimuksista jää uupumaan aina jotain. Joko ei ole ajokorttia tai sitten ei ole sitä tutkintoa, tai sitten on liian vähän kokemusta. Pahimmassa tapauksessa vaaditaan kaikki kolme. Äh!

***

Huomenna mä taas vanhenen. En tunne itseäni vanhaksi, mutta kun otin kouluun matematiikkaan käyttöön vanhan laskimeni, joka mulla oli ylioppilaskirjoituksissa, ja kun mietin, että se laskin on noin 20 vuotta vanha (20 vuotta sitten aloitin lukiossa), se tuntuu kamalan ja epätodellisen pitkältä ajalta. Paljon, niin paljon on ehtinyt tapahtumaan 20 vuodessa, mutta olenko minä päässyt mihinkään siinä ajassa? Välillä tuntuu siltä, että enpä juuri.