Eilen illalla oli matematiikan koe. Menin kokeeseen luottavaisin mielin, poistuin ihan pirun pettyneenä. Ei ollut mielestäni edes vaikea koe. Osasin mielestäni kaiken, mutta aika loppui kesken. Aikaa oli 90 minuuttia, tehtäviä, osa aika monitahoisia/monikohtaisia, 12 kappaletta. Osaksi omaa syytäni, osaksi syytän oikeasti liian lyhyttä aikaa. Tein liian huolella aluksi, varmistelin ja tarkistelin että varmasti meni oikein. Ja kun opettaja ilmoitti, että 10 minuuttia aikaa, tuli paniikki, kun oli vielä 2 tehtävää kokonaan tekemättä, joista toinen oli mielestäni se kokeen hankalin (sen takia jätin sen viimeiseksi). Se hankalin (oikea kaavahirviö jonka olisin osannut laskea, mutta kaikkien palojen paikoilleen asetteluun vaadittiin aikaa) jäi sitten ihan kesken, en kerennyt edes yhtälöä kirjoittaa valmiiksi. Olin koko illan niin harmissani.

Harmia lisäsi se, etten päässyt suoraan kotiin, vaan piti mennä kaupan kautta. Ja sitten vielä kun kuulin, että pojan läksyjen laiminlyönti oli taas vahvasti todennäköistä, niin kiukku vaan kasvoi. Harmitus oli vähällä purkautua ihan itkuksi yhdessä vaiheessa, mutta ei onneksi.

Ja nyt taas ahdistaa, kun juttelin lasten kanssa puhelimessa. "Veli kiusaa." "Sisko yritti tiirikoida lukittua kaappia auki(!?!?!). En ehtinyt hakea kameraa ja ottaa kuvaa." Ja minä tykönäni mietin, miten pitäisi rangaista ei toivotusta käytöksestä ja yleensäkin, ketä uskoa ja missä asiassa. Ja jälleen kerran toivon, että olisi jonkinnäköinen valvontakamera kotona, mistä näkisi mitä siellä oikeasti on tapahtunut.

***

Töissä on pieniä kiireen pyrähdyksiä lukuunottamatta hiljaista. Kolme päivää (näillä näkymin) jäljellä. Olen aikasen väsynyt, joten olen ihan mielissäni, jos tämä tältä erää olisi sitten tässä. Ihan eri nyt kuin kesällä. Se on tämä pimeys. Aamuisin ei jaksaisi nousta. Ja sitten vielä kun parina iltana viikossa menee lähes suoraan töistä kouluun. Onneksi tältä viikolta on kouluillat jo ohi.

***

Jos tekis välillä vähän töitä (kun niitä nyt tuli tehtäväksi).