Nyt olen siinä pisteessä, että ei jaksa paljon keskittyä mihinkään uuteen työjuttuun. Ei työt ole mitenkään loppu, mutta mitään niin kamalan kiireellistä ei juuri nyt ole. Puhelimeen vastaan, jos se soi, toki, ja toimin sen mukaan mitä puhelu vaatii. Mutta aika hiljainen sekin on ollut. Mutta nyt, nyt mielessä pyörii sen sijaan kaikki se, mitä pitää ehtiä ja muistaa tehdä vielä tänään. Sillä kun huomenna lähden töihin, niin kotiin palaan vasta sunnuntaina. En toki töissä jouluani vietä, vaan huomenna puolenpäivän jälkeen, kun pääsen töistä, lähdemme suoraan ajelemaan joulunviettoon Keski-Suomeen. Joten pikkasen hirvittää, kun joulun ruokaostokset ja pääosa pakkaamisesta jää Hra Teen ja lasten varaan. (Viimeksi he onnistuivat unohtamaan yhden kassin kotiin (ei ollut joulu, mutta sama määränpää kuitenkin.) Joten, pääteltävissä on, etten saa huomennakaan ihan rauhassa ja täyspainoisesti keskityttyä puolta päivää työntekoon, kun joko minä itse varmistelen että onko varmasti se ja tämä pakattu ja muistettu tai sitten kotoa soitellaan pitkin aamupäivää kysellen mistä se ja tämä löytyy, jne...

Enpä ole aikoihin oikein blogia ehtinyt/muistanut/jaksanut päivittää. Joten mietitäänpä mitä uutta on...

Roolit ovat meillä vaihtuneet. Minä olen se työssä käyvä, mies se "työtön". Tosin minun työnikään ei ole taattu kuin (tällä tietoa) maaliskuun lopulle.

Koulu on lähes pulkassa. Viimeinen lähiopetusilta oli viimeviikolla, vielä on kolme etätyötä jotka ajattelin puskea ulos joulun jälkeen, viimeistään ihan vuodenvaihteessa. Tammikuussa on tutkintoon liittyen lyhyt haastattelu koululla sekä tammikuun lopulla päättökahvit, jolloin saan opintorekisteriotteen. Itse tutkintotodistuksen saan vasta maalis-huhtikuussa, koska tutkintolautakunta kokoontuu aika harvakseltaan...

Niin, sitten viimepäivityksen on minusta päässyt ihan varkain tulemaan jopa ihan virallisesti teinin äiti, kun poikanen saavutti 13 vuoden iän. Jollette jo tienneet, niin minun ohitseni on pituudessa mennyt jo aikapäivää sitten, nyt rupeaa pikkuhiljaa hätyyttelemään isänsä mittoja. Kenkä on jo melkein saman kokoinen (voi elämän kevät, meidän tuulikaappi täyttyy kanooteista), pituutta vielä puuttuu reilut 5 senttiä.

Hmm... aika vähissä on taas jutun aiheet, näemmä. Ja tunti pitäisi vielä töissä jaksaa. Kyllä mä varmasti tekemistä löydän, mutta jaksanko ja viitsinkö enää, niin se onkin sitten taas eri asia.