...tai sitten ei. Poika ei saisi ottaa kuvia uudella kamerallamme, mutta sattui nyt illalla mummilassa nappaamaan sillä pari kuvaa.

Ensimmäinen kuvista oli mainio. 4 ihmistä ja koira. Pöydällä laseja ja yksi siideritölkki (ja tiedoksenne ennenkuin jatkan, meitä oli 6 henkeä jakamassa puolta litraa siideriä, joten yhdelle ei oikeasti riittänyt humalaan asti). Minä näytän siltä että olen sammunut (silmät kiinni, pää hassusti takakenossa) rapsuttaessani käsinojalle asettunutta koiraa. Vieressäni isompi siskoni, suu auki, kuin olisi kovinkin sekaisin ja örveltäisi ja sölköttäisi mitä lie. Mieheni kumartuneena, minusta hän näyttää ihan normaalilta mutta siskoni mielestä siitä tulee mielikuva, että kohta lentää laatta. Viimeisenä pappa, kasvot punaisena ja silmät puoliksi kiinni. Tämä kuva otettiin niin ettei kukaan edes tiennyt kuvan olemassaolosta ennenkuin ehkä viisi minuuttia myöhemmin, sen jälkeen kun poika otti toisen kuvansa, ja kertoi ottaneen jo yhden kuvan aiemmin. Toisessa kuvassa on mummi, sylissään typykkä, ja mummi näyttää lähinnä mielisairaalapotilaalta, ilme on hyvä.

Harmi, etten voi niitä julkaista täällä tai sanattomassa, tai siis kukaanhan ei estä, mutta en halua julkaista kenenkään tunnistettavia kasvokuvia. Ne täytyisi suurentaa ja kehystää. Niin mainioita otoksia ovat. Silti edelleen olen sitä mieltä, että pojan ei kuuluisi leikkiä meidän kamerallamme.

***

Löysin Valokuvatorstain ja Runotorstain. Kiva saada jostain hyvä tekosyy olla luova ja hieroskella aivojen luovan puoliskon nystyröitä.

***

Hiih, kolmen viikon päästä nukun jo Pariisissa ensimmäistä yötäni. Onko se jo niin pian. Aika tuntuu katoavan vain jonnekin ja mitään ei oikein ehdi. En ole ehtinyt tänne tai sanattomaankaan saada kaikkea sitä aikaiseksi mitä on mielessä ollut.

***

Marikan taannoin peräänkuuluttama piuha korvasta tietokoneeseen tulisi kyllä monesti tarpeeseen. Hyvien ideoiden taltioimiseen ehdottomasti, mutta myös ajatuksen palauttamiseen raiteilleen. Tänäkin aamuna mulla oli jostain nyt jo kaiken muun alle hautautuneesta asiasta kovat mietinnät menossa. Sitten jokin (ehkä näkymä, ääni, ties mikä) sai ajatuksen katkeamaan ja uuden putkahtamaan mieleen. Kun noin minuuttia myöhemmin yritin saada päähäni mitä olin mietiskellyt, en enää muistanut, en enää millään. Olisi ollut kätevää vain kelata takaisin minuutin tai pari ja napata uudestaan ajatuksen päästä kiinni.

Tapahan tähän tietenkin jo on olemassa. Pitää ajatella kaikki ääneen ja nauhoittaa sanelimella tahi nauhurilla aina ja kaiken. Ei keräisi yhtään kieroja katseita, pään- tai silmienpyörityksiä.

***

Onko nukkumaanmeno liian aikaista silloin kun rupeaa pilkkimään tietokoneella, kun havahtuu hereille pää olkapäällä? Eihän se ole merkki väsymyksestä, kun kirjoitukseen tulee minuutin tai parin mittaisia taukoja lähetyksen pätkimisen vuoksi, eihän? No hyvä, sitähän minäkzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzz.