Aamu oli aikas helvetillinen. Aamu alkoi suht hyvin, heräsin mielestäni tarpeeksi ajoissa, sain lasten vaatteet katsottua valmiiksi. Lapset heräsivät ja siitä alkoi kaikki mennä alamäkeä. Tyttö ei suostunut pukemaan, aamupala oli odottamassa häntä ja sanoin selvästi että jollei pian pue, ei ehdi syömään aamupalaa. Ei ehtinyt syömään aamupalaa. Jossain vaiheessa halusi tulla ales pukemaan, vaikka olin käskenyt pukea ylhäällä, heitteli sitten kiukuspäissään vaattensa pitkin poikin. Housujen saaminen paikasta jonne ne olivat päätyneet, tuotti hankaluuksia, narinaa ja kitinää sekin ihan liikaa. Toinen sukka katosi heittelyn seurauksena. Sitä sukkaa sitten tyttö etsi puoli aamua, eikä voinut pukea mitään muuta päällensä ennenkuin sukka löytyi. Tytön harjaa ei löytynyt mistään, mun oli harjattava hänet lopulta omalla harjallani ja senkin valitettavasti tein kiireellä ja melko kovakouraisesti. Niin, en olekaan vielä maininnut, että tässä vaiheessa olin jo reilut kymmenen minuuttia myöhässä viimeisestä kotoapoistumisajankohdasta, yritin tähdätä johonkin linja-autoon jolla ehtisin vaihtamaan torilta 9.15 lähtevään autoon. Tyttö ei vieläkään pukeissa. Siinä vaiheessa kun tytöllä on päällään sisävaatteista kaikki paitsi pitkähihainen, minä lähden ovesta ulos, sanon pojalle että antaa tytön pukea ensin ja lähteä, saa sitten itse lähteä kouluun. Lähden hissunkissun matelemaan metsätietä. Tässä vaiheessa olen jo 20 minuuttia myöhässä. En siis millään ilveellä enää ehtisi siihen 9.15 autoon. Tyttö tulee kuin tuleekin perässäni, juuri kun meinaan palata takaisinpäin hakemaan. Olemme kävelleet jo melko pitkään (liian pitkään jotta voisi enää palata takaisin) kun kysyn, että jäikö poika vielä pukemaan kun tyttö lähti. Ei, vaan tyttö oli jäänyt yksin lähtemään, poika oli lähtenyt ensin. MRRR! Painoiko tyttö oven kunnolla lukkoon lähteissään? Ei muistanut. Kai edes kiinni laittoi? Juu, väitti hän. Olo oli jotain sanoinkuvaamattoman kamalaa, kun kaiken kukkuraksi ei ollut varmuutta että onko kotiovi edes kunnolla kiinni, pelko siitä että joku kävelee sisälle ja tyhjentää kämpän päivän aikana. Torilla jouduin juoksemaan jotta nippa nappa ehdin autoon joka lähti 20 minuuttia myöhemmin kuin se alkuperäinen. Onneksi mulla ei ole kellokorttia, vartin myöhästymisen voi siis vielä antaa itselleen anteeksi, mutta lähes tunnin myöhästyminen olisi ollut jo aika paha (se olisi ollut edessä, jollen olisi ehtinyt siihen autoon mihin juuri ja juuri ehdin). Linja-autosta laitoin viestiä meikäläisille, että käyvät tarkistamassa meidän oven kun käyvät ulkoiluttamassa koiraa. Puhelu tulikin juuri kun auto oli perillä: ovi oli ollut lukossa.
Tein päätöksen: jollei aamut ala loppuviikosta sujumaan paremmin, jos aamut ovat edelleen samanlaista tappelua sanon itseni irti tytön aamuista. Mies saa viedä tytön aamuisin päiväkotiin jo puoli seitsemäksi, eli heti kun päiväkoti aukeaa. Mies ehtii silloin vielä juuri ja juuri töihin. Tuntuu osittain pahalta ratkaisulta, mutta se on ainut ratkaisu, jotta minun mielenterveyteni pysyisi kasassa. Tänä aamuna karjuin ja itkinkin, niin pahalta aamu tuntui itsestänikin.
Alkuiltakaan ei tuntunut paljoa mukavammalta. Heti kotiuduttuamme alkoi tytön narina ja kitinä taas. Tällaisina päivinä käy hetkellisesti mielessä lahjoittaa lapset ensimmäiselle haluavalle, tai vaihtoehtoisesti vain olla itse palaamatta kotiin. Selostus ei ehkä kuulosta yhtä pahalta ja kamalalta, teidän täytyisi olla paikalla kärpäsenä katossa, jotta aamun täyden vaikutuksen tuntee.
Kiitos että sain purkaa sekavan pääni sisällön teidän silmillenne!
Kommentit