Minun tarvitsisi oikesti olla vain kotirouva, ylläpidetty nainen! Ei työpaineita, ei pakkoa mennä minnekään, vapaus olla ja tehdä omia asioitaan ja keskittyä kotiin.

Oikeasti pidän työnteostakin, mutta en ole vain koskaan oppinut sovittamaan töitä ja perhe-elämää niin, että jaksaisi molempia kummankin vaatimalla panoksella. Silloin kun olen mielekkäässä työpaikassa, teen töitä mielelläni, mutta kotiin tultua ei jaksa oikein enää mitään. Varsinkin jos koti on erinäisistä syistä jo ennestään kaaoksessa ja mullistuksessa, eikä sitä ole jaksanut ja ehtinyt laittamaan helposti ylläpidettävään kuntoon ennen töihinmenoa.

Tämän vuoden puolella en aio (rahan menetyksen uhallakaan) mennä minnekään töihin tai kursseille. Meidän taloutemme on sen verran tasapainossa että yksi reilu sata euroa (saan tarveharkintaista työmarkkinatukea, josta mulle jää tarveharkinnan jälkeen käteen noin 250 €, mutta jos päätän jättäytyä kotiin niin että menetän sen rahan, otan tytön pois maksullisesta päivähoidosta, eli vien vain eskariin, joka tiputtaa menoja reilulla 80 €:lla) ei sitä niin pahasti mullista, jos se putoaa kuukausituloista pois. Tietysti tulisi tiukempaa, pitäisi laskea paljon tarkempaan menot jne... mutta mielestäni se on pieni hinta mielenrauhasta ja harmonisemmasta perhe-elosta. Todennäköisesti mulla tulee jokatapauksessa tippumaan työmarkkinatuki nollille tilapäisesti, kun miehellä on ilmeisesti tiedossa rankka ylityöputki (12 h/päivä, 7 päivää viikossa).

Sen lisäksi että fyysinen kotiympäristö vaatii huomiota ja parannusta, vaatii sitä psyykkinenkin kotiympäristö. Olen nyt (huomista - rutiini kahdenkeskinen keskustelu eskariopettajan kanssa - ja ylihuomista - viimeinen reissu muitten lapsia paimentamaan - lukuunottamatta) valvomassa Kimpulan iltäpäiviä, varmistamassa että läksyt tehdään ensin, sitten muut huvitukset, varmistamassa, ettei hän lähde luvatta kavereitten kanssa kauppaan tai kioskille tai ylipäätään minnekään sovittuja rajoja kauemmas. En ymmärrä miksi säännöt ja rajat eivät tunnu mahtuvan sen pojan päähän millään. Ja rangaistuksetkaan eivät tunnu tehoavan (on asetettu televisiokieltoja, pyöräilykieltoja, kotiarestia, takavarikoitu sarjakuvia, viikkoraha-sakkosysteemi ei toimi). Keskustelutkaan ei oikein pure. Jos tänään sovitaan jotain, luvataan puolin sun toisin, niin jo huomenna poika on unohtanut lupauksensa, ja uudestaan pitää pistää lupaamaan... Kaikken pahinta on valehtelu, se sattuu eniten (ja loukkaa). Kun poika tuntee ihmeellistä tarvetta valehdella, vaikka me 100% varmuudella tiedetään hänen valehtelevan, ollaan nähty jotain omin silmin. Tuntuu oikeasti siltä että hän pitää meitä vanhempiaan ihan idiootteina. Valehtelun takia olen menettänyt luottamukseni omaan poikaani, niin pahasti, että hänen täytyy vartin välein käydä ilmoittautumassa kotona, silloin kun on yksin ulkona koulun jälkeen. Vartissa kun on vaikea ehtiä esimerkiksi kauppaan ja takaisin. Oikeasti olen ruvennut pelkäämään, että pojastani tulee jokin hulttio ja nuorisorikollinen.

Viime keskiviikkona olin keskustelemassa pojan ja hänen opettajansa kanssa koululla, lähinnä siis kyseessä pojan välinpitämättömyys koulutöitään kohtaan. Hän jatkuvasti unohtelee asioita, ei merkitse läksyjä kunnolla koulussa, eikä kotonakaan välitä tehdä läksyjään kunnolla. Oltiin opettajan kanssa samaa mieltä monestakin asiasta, ja nähtiin asiat aika samalla tavalla. Kimpulalla kun on oikeasti pienelläkin panostuksella, ihan vain sillä, että välittäisi itsekin ja hieman osoittaisi kiinnostusta, niin mahdollisuudet pärjätä huomattavasti paremmin. Hän ei siis tee parastaan, ei edes yritä. Huono koulumenestys oppimisvaikeuksien tai vain kykyjen puuttumisen vuoksi on ihan eri asia, mutta kun meidän pojalla kyse on vain laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä. Poika lupasi parantaa ja oikeasti yrittää, minä lupasin valvoa kotona että kaikki läksyt tulee tehtyä ja reppu tulee kunnolla pakattua, opettaja lupasi valvoa tarkemmin, että Kimpula myös merkitsee läksynsä (sillä meidän on vaikea tietää onko kaikki läksyt tehty, jos kaikkia läksyjä ei ole merkattu). Toivomme tuloksia jouluun mennessä.

Ehdottomasti on parantamista allekirjoittaneessakin. Pinna kärähtää ihan liian nopeasti, varsinkin pojan suhteen, niin että naapurikin kuulee. Yritän hillitä huutamistani. Kiroilua tulisi karsia niin äidin kuin pojankin (poika kuvitteelee toisinaan että se ei ole kiroilemista, jos vain luettelee kirosanan kirjaimet). Monessa muussakaan suhteessa en välttämättä elä niinkuin opetan. Siksi pitäisi itsekin muuttua, vähintäänkin sen takia, että näyttää pojalle esimerkkiä siitä, että itse voi muuttua ja tehdä käytökselleen jotain, vaikkei luonnettaan muuttaa voikaan.

Prinsessa on rauhoittunut jonkin verran kiukkujensa suhteen. Tänään tuli aamulla kiukkua siitä, että "pakotin" syömään toisenkin voileivän. Olin meinaan vartavasten kysynyt, että jaksaako varmasti syödä kaksi leipää. Vastasi jaksavansa. Ensimmäisen leivän jälkeen olisikin halunnut jättää sen toisen. Jos tämä olisi ollut poikkeus, mikäs siinä, senkun jättää, mutta kun se on enemmänkin sääntö. Kyse on siis siitä, että ottaa vain sen verran kuin jaksaa, se tarvitsisi oppia. No, kun siitä lähti kiukku, niin sitten se paisui. Sitten kiukuteltiin muustakin. Pääsimme lähtemään eskariin ihan liian myöhään, vielä pukiessakin kiukuttiin, ja vielä ovesta lähteissä. Repi väkisin reppua mun kädestä ja kirkui "Se on mun reppu, anna se tänne!", nyrkin iskulla tehostettuna. Yritin pysyä rauhallisena ja sanoin, että ei saa reppuaan ennekuin osaa pyytää sitä nätisti. Lähdin kävelemään metsän läpi kun Prinsessa vielä huusi perään, että jollen anna reppua, niin hän lyö uudestaan. Ei tullut lyömään. Vasta metsätien lopussa näin tytön uudestaan kun hän juoksi minut kiinni. "Moi äiti!" Kysyin että jäikö kiukku metsään. Ilmeisesti jäi, sillä oli loppumatkan niin hyväntuulinen tyttö.

***

Eilen juhlittiin. Prinsessaa kuukauden myöhässä, Kimpulaa muutama viikko etukäteen. Prinsessalla oli ensin lastenkutsut. Oli aika hiljaiset. Päivänsankari oli se, joka oli kokoajan äänessä. Olisi pitänyt sittenkin varata niille 2 tuntia aikaa, 1½ tuntia loppui hieman kesken. Lahjojen avaamisen, herkuttelun ja pienen askartelun lisäksi ehtivät hetken pelata Twisteriä. Jälkeenpäin pohdin, olivatko ne onnistuneet, vaiko floppi. Vai oliko Prinsessa vain onnistunut kutsumaan niin hiljaisen ja hitaasti lämpenevän kaveriporukan kasaan, että sellaista iloista jutustelevaa ja leikkivää ilmapiiriä ei syntynyt. Tyttöjä oli kutsuttu 6, 4 pääsi tulemaan.

Kimpulalle oli alunperin tarkoitus pitää samana päivänä omat lastenkutsut, mutta rangaistusten loppuessa kesken, emme antaneet pojan kutsua omia kutsuja kasaan. Mikäli käytöksessä näkyy muutosta parempaan, hänelle ehtii pitää vielä lastenkutsut myöhemminkin, sillä virallinen päivähän on vasta ensikuun puolella.

Kutsuimme kuitenkin suvun ja tuttavat kasaan juhlimaan molempia. Lyhyestä varoitusajasta huolimatta lähes kaikki pääsivät tulemaan. Sen osuuden kutsuista luokittelisin ihan onnistuneeksi. Juoruta ei tietenkään ehtinyt lähestkään niin paljon ja niin monen kanssa kuin olisi halunnut, mutta koskapa ehtisi.

Juhlissa meillä oli oikein hovivalokuvaaja, joka tosin kuvaamisen sijaan keskittyi kovaääniseen ja rajuun leikkiin niin kauan kuin oli omansukupuolista lapsiseuraa. Olemme antaneet hieman vapaammat kädet Kimpulalle tuon meidän järkkärin suhteen, kunhan ei lähde kauas meidän näköpiiristä, juokse, riehu tai kiipeile kamera kaulassa, niin hän on saanut ottaa silläkin kuvia. Oikeasti siinä olisi parantamisen varaa kaikilla meillä, monessakin suhteessa. Siis kuvaamme liian vähän. Myöskin yllätän itseni rajoittamasta pojan valokuvaamista ehkä hitusen liikaa. Tosin eilen rajoittamisen takana oli tilan loppuminen muistikortilta, enkä oikeasti haluaisi tuhota mitään otettuja kuvia, ellei nyt ole täydellisen turha ja epäonnistunut kuva.

Valokuvaamisen rajoittamisesta, oikeasti, mikä minä olen sanomaan pojalle mikä on kuvaamisen arvoista ja mikä ei. Silti, liian usein yllätän sanomasta että ei siitä kannata ottaa kuvaa, tai älä nyt sitä kuvaa. Ehkä se on sitä vanhaa säästeliäisyyttä, osittain opittua käytöstä omilta vanhemmilta. Silloin kun vielä on käytetty filmikameroita, jokainen valokuva on maksanut ottaa ja teettää, ja on harmittanut, jos on filmi ollut jonkun mielestä epäonnistuneita ja huonoja kuvia täynnä. Äitini on harrastanut sitä samaa, muistan hänen moittineen pikkusiskoani, kun tuhlasi koko filmin liian kaukaa otettuihin kuviin. Pitäisi vain oppia tuosta pahasta rajoittavasta tavasta irti. (Ja oppia siirtämään kuvat koneelle heti ensitilassa, jotta muistikortilla on tarpeeksi tilaa uusille kuville.)

Valokuvaus olisi oikeasti todellakin hyvä harrastus, jos lapset siitä innostuisivat. Eilenkin harmitti sanoa ei (sen muistikortin tilapulan vuoksi), kun kaksien juhlien väliajalla lapset saivat idean kuvata juhlapaikan (emme juhlineet kotona) vähillä leluilla sarjakuvaa. Sanoin, että voivat kuvata vaikka sitten joskus kotona ja toisella kameralla.

***

Viides Reichs on meneillään, kestänyt jo nyt kauemmin kuin varmaan kaksi edeltäjäänsä yhteensä. En ole vain päässyt vielä vauhtiin. Mutta jospa nyt, kun on päivisinkin aikaa lukea.