Alkuperäinen suunnitelmamme oli, että sillä aikaa kun Prinsessa tänään liikahtelee (musiikin tahdissa), HraTee ja Kimpula hiihtelee läheisellä pururadalla. Kimpula kun sai ne sukset, muttei ole vielä päässyt kokeilemaan niitä (niillä oli sittenkin pakkasraja siinä hiihdossa, jota piti olla viime torstaina), ja ensi torstaina koulun talviliikuntapäivänä hänen pitäisi kuitenkin yksin pärjätä suksien kanssa (saada ne jalkaan ja päästä eteenpäin), sillä opettajilla ei ole aikaa opettaa hiihtoa sinä päivänä. No, kun Prinsessa kuuli että ne menevät hiintämään, hänenkin oli päästävä. No, sattumoisin meillä oli sopivat monot Prinsessalle sekä jonkin verran liian pitkät sukset ja sauvat (tarkoitettu noin 10 cm pidemmälle lapselle). Eli ei ollut enää tekosyitä kieltää Prinsessalta hiihtoa. Ja sattumoisin Marikakin sattui sitten soittamaan ja levittämään sanaa, että tämäniltainen tanssi oli peruttu.
No, emme siis lähteneet naapurilähiön pururadalle, vaan ihan tuohon "omallemme". Ja minunhan oli pakko lähteä mukaan, sillä HraTeen ja Kimpulan oli määrä hiihtää koko lähes kaksikilometrinen ympäri, minun siis piti valvoa Prinsessan hiihtelyn opettelua. Kuten aiemmin jo mainitsin, minähän en hiihdä (sukuvika on se, kun ja niin edelleen). Pääsimme lähtemään vasta seitsemän jälkeen. Matka pururadalle kesti meiltä lähes puoli tuntia! Juu, katsos kun perheen rakas miesväki muisteli että jostain tuolta jonkin rivitalon pihan läpi pääsee tielle joka johtaa sinne pururadalle. Joten me seikkailimme ja "miehet" arvailivat ja ihmettelivät vieraalla rivitalonpihalla sukset olalla että mistäs se mahtoikaan mennä. Minä hermostuin ja sanoin, etten halua palloilla toisten pihoilla kun mitään varmuutta ei ole siitä pääseekö sieltä ja jos, niin mistä. Joten käännyimme takaisin ja lähdimme "varmempaa" reittiä. Mutta kun se reitti lähti viemään väärään suuntaan, niin on pakko poiketa hyvältä leveältä kävelytieltä pimeälle muhkuraiselle metsäpolulle harhailemaan. Meinas kyllä usko loppua, ja vannoin, että jos mä kompastun ja satutan itseni, niin HraTee saa maksaa siitä vielä pitkälle eteenpäin. Hyvä kun ei savu noussut korvistani!
No, löysimme kuin löysimmekin sen pururadan pään (tai liittymän). Hiihtelijät saivat sukset jalkaan ja huis, sinne katosi miesväki. Jäin siihen sitten Prinsessaiseni kanssa hiihtelemään edestakaisin, kuuntelemaan narinaa siitä, kun ei hän osaa mutta kun ei mikään neuvokaan kuitenkaan kelpaa (enkä minäkään oikeasti osaa opettaa, katso syy ylempää). No, hiihteli ihan narisemattakin aika pitkään, eli ei nyt ihan kaikkea kärsivällisyyttäni onnistunut loppuun kuluttamaan. Mutta jo aika alkuvaiheessa mua alkoi paleltaa ja selkää särkeä. Päätä ei palellut kiitos tämän, mutta polvia ja käsivarsia ja sormia alkoi paleltaa, ja ehkä sitä selkääkin. Olo oli aikasen vaikea, ja kun miesväkeä ei näkynyt, ja Prinsessakin valitti että käsiin alkaa sattua, lähdimme edeltä kotiin. Tästä suunnasta se tie sinne rivitalonpihalle ja sitä kautta kotiin oli ilmeinen (ja pistin nyt muistiin, mikä se niistä pihoista on, ettei tarvitse palloilla missään pihoilla hoomoilasina enää). Mutta kotimatka oli yhtä tuskaa, ei paljon puuttunut että olisin itkenyt.
Kotoa soitin hetimmiten HraTeelle (jolla oli puhelin mukana, mutta omani oli kotona), kyselin koska tulevat (olivat jo melkein kiertäneet sen) ja sanoin että hän saa hoitaa tänään lasten iltatoimet. Nappasin lääkkeen ja menin sänkyyn. Onnistuin vielä pahoittamaan Prinsessan mielenkin (joka hyvätahtoisesti olisi halunnut silittää mua, kun olin kivuissani) kun sanoin (en vihaisesti enkä töykeästi kuitenkaan) että en halua kenenkään koskevan juuri nyt. Pyysin itkevän tytön takaisin viereeni, halin ja pyysin anteeksi, itsekin jo itkien puoliksi omasta pahasta mielestä ja puoliksi kivusta.
Siinä sitten epämääräisen ja ikuisuudelta tuntuvan ajan etsin sopivaa asentoa jossa kipu olisi ollut lievempi. Sellaisen löydettyäni tosiaankin alkoi kylmiä "aaltoja" tulla vaikka peiton alla oli muuten jo mukavan lämmin. Aina joku tietty paikka yhtäkkiä tuntui palelevan (en siis kauttaaltani) pienen aikaa, sitten taas joku toinen. Jossain vaiheessa kipu ja kylmä hellitti niin, että jopa torkahdin (viideksi, ehkä kymmeneksi minuutiksi) kunnes poika havahdutti mut kysymällä multa jotain. "Pakko" oli kuitenkin nousta vielä syömään ja katsomaan digiboksilta Supernatural. Mutta kylmä tuli heti kun sieltä peiton alta kuoriutui, niin kylmä että puin neuletakin päälleni (neuletakin, joka olisi pitänyt sittenkin pukea hiihtoreissulle talvitakin alle), on päällä edelleen ja nyt on mukavan lämmin.
No, emme siis lähteneet naapurilähiön pururadalle, vaan ihan tuohon "omallemme". Ja minunhan oli pakko lähteä mukaan, sillä HraTeen ja Kimpulan oli määrä hiihtää koko lähes kaksikilometrinen ympäri, minun siis piti valvoa Prinsessan hiihtelyn opettelua. Kuten aiemmin jo mainitsin, minähän en hiihdä (sukuvika on se, kun ja niin edelleen). Pääsimme lähtemään vasta seitsemän jälkeen. Matka pururadalle kesti meiltä lähes puoli tuntia! Juu, katsos kun perheen rakas miesväki muisteli että jostain tuolta jonkin rivitalon pihan läpi pääsee tielle joka johtaa sinne pururadalle. Joten me seikkailimme ja "miehet" arvailivat ja ihmettelivät vieraalla rivitalonpihalla sukset olalla että mistäs se mahtoikaan mennä. Minä hermostuin ja sanoin, etten halua palloilla toisten pihoilla kun mitään varmuutta ei ole siitä pääseekö sieltä ja jos, niin mistä. Joten käännyimme takaisin ja lähdimme "varmempaa" reittiä. Mutta kun se reitti lähti viemään väärään suuntaan, niin on pakko poiketa hyvältä leveältä kävelytieltä pimeälle muhkuraiselle metsäpolulle harhailemaan. Meinas kyllä usko loppua, ja vannoin, että jos mä kompastun ja satutan itseni, niin HraTee saa maksaa siitä vielä pitkälle eteenpäin. Hyvä kun ei savu noussut korvistani!
No, löysimme kuin löysimmekin sen pururadan pään (tai liittymän). Hiihtelijät saivat sukset jalkaan ja huis, sinne katosi miesväki. Jäin siihen sitten Prinsessaiseni kanssa hiihtelemään edestakaisin, kuuntelemaan narinaa siitä, kun ei hän osaa mutta kun ei mikään neuvokaan kuitenkaan kelpaa (enkä minäkään oikeasti osaa opettaa, katso syy ylempää). No, hiihteli ihan narisemattakin aika pitkään, eli ei nyt ihan kaikkea kärsivällisyyttäni onnistunut loppuun kuluttamaan. Mutta jo aika alkuvaiheessa mua alkoi paleltaa ja selkää särkeä. Päätä ei palellut kiitos tämän, mutta polvia ja käsivarsia ja sormia alkoi paleltaa, ja ehkä sitä selkääkin. Olo oli aikasen vaikea, ja kun miesväkeä ei näkynyt, ja Prinsessakin valitti että käsiin alkaa sattua, lähdimme edeltä kotiin. Tästä suunnasta se tie sinne rivitalonpihalle ja sitä kautta kotiin oli ilmeinen (ja pistin nyt muistiin, mikä se niistä pihoista on, ettei tarvitse palloilla missään pihoilla hoomoilasina enää). Mutta kotimatka oli yhtä tuskaa, ei paljon puuttunut että olisin itkenyt.
Kotoa soitin hetimmiten HraTeelle (jolla oli puhelin mukana, mutta omani oli kotona), kyselin koska tulevat (olivat jo melkein kiertäneet sen) ja sanoin että hän saa hoitaa tänään lasten iltatoimet. Nappasin lääkkeen ja menin sänkyyn. Onnistuin vielä pahoittamaan Prinsessan mielenkin (joka hyvätahtoisesti olisi halunnut silittää mua, kun olin kivuissani) kun sanoin (en vihaisesti enkä töykeästi kuitenkaan) että en halua kenenkään koskevan juuri nyt. Pyysin itkevän tytön takaisin viereeni, halin ja pyysin anteeksi, itsekin jo itkien puoliksi omasta pahasta mielestä ja puoliksi kivusta.
Siinä sitten epämääräisen ja ikuisuudelta tuntuvan ajan etsin sopivaa asentoa jossa kipu olisi ollut lievempi. Sellaisen löydettyäni tosiaankin alkoi kylmiä "aaltoja" tulla vaikka peiton alla oli muuten jo mukavan lämmin. Aina joku tietty paikka yhtäkkiä tuntui palelevan (en siis kauttaaltani) pienen aikaa, sitten taas joku toinen. Jossain vaiheessa kipu ja kylmä hellitti niin, että jopa torkahdin (viideksi, ehkä kymmeneksi minuutiksi) kunnes poika havahdutti mut kysymällä multa jotain. "Pakko" oli kuitenkin nousta vielä syömään ja katsomaan digiboksilta Supernatural. Mutta kylmä tuli heti kun sieltä peiton alta kuoriutui, niin kylmä että puin neuletakin päälleni (neuletakin, joka olisi pitänyt sittenkin pukea hiihtoreissulle talvitakin alle), on päällä edelleen ja nyt on mukavan lämmin.
Kommentit