Esikoulureissulta kotiuduttuani istuin hetkisen koneella, mutta sen jälkeen jatkoin taas keskeneräisen japanilaisen ristikon parissa. Lähes kaiken oman aikani sain siihen menemään (poika kotiutuu kohta koulusta), mutta valmiiksi tuli vihdoin. Nyt on aika tehdä välillä jotain muutakin, mm. kotihommia. Ainakin parin päivän pähkinättömyys vois tehdä hyvää. Tosin se pari päivää saattaa venähtää myös viikoksi, kuukaudeksi tai vuodeksi.

Mä tarvitsen tasapainoa touhuihini. Sillä yleensä, kun mä jostain innostun, mä en sitten paljon muuta teekään. Se on sitä yhtä ja samaa kaikki liikenevä vapaa-aika. Lähes kaikki on minulla niin kovin kausiluonteista ja samalla kaiken muun poissulkevaa. Osaisikin ja pystyisikin siihen, että tekisi vähän kaikkea, vuorotellen. Joka päivä lukisi vähän, pelaisi vähän, tekisi vähän käsitöitä, ratkoisi vähän pähkinöitä ja jaksaisi ja viitsisi tehdä edes vähän niitä kotihommiakin. Ei sen luulisi niin vaikeaa olevan. Silti tunnun aina antavan koko käden, kun pikkusormen tarjoaminen riittäisi. Ja aina sitä lyhyttä intensiivistä kautta tuntuu seuraavan pitkä ja lähes täydellinen innostuksen puute kyseessä olevaa asiaa kohtaan.

***

Ajatustyhjiö. Tai siis oikestaan sain jo kaiken kirjoitettua mitä pitikin, mutta mikäli jättäisin sen tuohon, se loppuisi mielestäni töksähtäen. Otsikot ja kirjoituksen loput, siinä kaksi hankalaa asiaa. Kirjoituksensa tahdtoisi otsikoida lyhyesti ja ytimekkäästi ja päättää sopivan nasevasti. Ja jokaisen kirjoituksen päättäminen tyyliin "hyvää päivänjatkoa kaikille ja eläkää ihmisiksi" tuntuu jotenkin teennäiseltä. Tämä ei kuitenkaan ole oikea tapaaminen ihmisten kesken, jonka päättäminen toivotukseen olisi ihan luontevaa. Tänä ei myöskään ole kirje, jonka voisi päättä toivotukseen, toiveeseen että toinen kirjoittaa pian takaisin kruunaten kaiken "T: KaHJo". Tämä ei ole myöskään suoranaisesti päiväkirja.

Nojoo, ongelmansa kullakin. Toinen tämän hetkinen ongelmani on nälkä, joten lähden sitä ratkomaan.