Pojan koulu/liikuntatuntiasiat painaa edelleen mieltä. Varsinkin kun tänään selvisi, että poika on otettu pois liikunnantunneilta kokonaan siihen asti, että asia on selvitetty.

Hiukan ihmetyttää tää tilanne. Siis syksyllä, kun pojan opettajan kanssa kävimme Kimpulan kanssa palaverissa oma opettaja kertoi kyllä myös, että liikunnantunneilla ei osallistu ja häiritsee. Mutta sen jälkeen opettajan palautteista päätellen jonkinasteista parannusta on tapahtunut. Luulin siis että se parannus olisi yltänyt liikunnantunteihinkin asti, sillä mitään noottia ei liikunnantunteihin liittyen ole tullut koulun suunnalta sen jälkeen ennenkuin nyt. Jos se on kerta jatkunut koko ajan, niin miksei siitä ole ollut esimerkiksi kuukausiraporteissa toistuvaa mainintaa? Olisin toivonut jo aiemmin siitä tietoa kotiin, että tilanne on jatkunut samanlaisena.

Mies unohti soittaa tänään ajoissa opettajalle, soittaa huomenna, ja katsotaan koska saadaan tavattua yhdessä. Mies lupasi ihmetellä ääneen tuota informaationkulun puutetta. Ja lupasi myös soittaa liikuntakerhon vetäjälle (eri liikunnanopettaja) ja kysyä, miten poika siellä on käyttäytynyt, onko siellä ollut samanlaista (sillä sieltäkään ei ole tullut mitään noottia eikä ole tullut kotiin mitään porttikieltoa kerhoon tms.).

***

Joten kaipaan jotain pakoa todellisuudesta. Mutta miten, kun mikään ei oikein innosta, ei nappaa? Katsoin pitkästä aikaa elokuvan Blast from the Past. Se kyllä piristää, mutta vain sen ajan, kun sitä katsoo. Kaikki ikävä palaa heti mieleen kun ei ole muuta tekemistä, joka veisi ajatukset muualle.

Täytyy varmaan mennä purkamaan mieltäni pyykkivuorelle.