Reilu puoli tuntia töihinlähtöön, aamiaisleipiä mutustelen ja kahvia hörpin. Pojan kello soi kymmenisen minuuttia sitten, tytön ihan juuri.

Aamuisin herätessäni olen ihan zombie. Päälimmäinen ajatus on lähes aina "voikun pääsis takaisin nukkumaan". Tänä aamuna mies oli vielä kotona kun tulin alakertaan (yleensä se on lähtenyt niihin aikoihin kun mun kello on just soinut - mun kello soi aika tarkkaan kuudelta). Siitä zombiesta, niin nyt pikkuhiljaa kun on hetken ollut hereillä (lähes tunnin) niin se pahin väsy alkaa helpottaa.

Tarjoilen nyt tällaisia ihan irtonaisia nopeita paloja, muuhun ei aivot ja aika anna myöten juuri nyt.

Valokuvatorstaikin palasi lomilta jo pari viikkoa sitten. En ole vain jaksanut inspiroitua, ja ainut kamerakin kun mukana kulkee on suhteellisen surkea kännykän kamera. Jos tällä viikolla. Ehkä...

Ja aika taas rientää. Kymmenen minuuttia lähtöön. Tässä kirjoituksen ohessa on ehtinyt tapahtua jo vaikka mitä ja nyt pitääkin jo lopettaa.