Mun piti aamulla soittaa Prinsessalle, koska heräsi vasta mun töihinlähtöni jälkeen ja oli kotona kahdestaan isonveljensä kanssa kouluun lähdössä. Unohdin, mutta kun sen huomasin, oli jo liian myöhä ja silloin totesin, että ei kai nyt mitään suurta hätää ole ollut, kun ei mullekaan ole soitettu.

Vasta työpäivän jälkeen karu todellisuus iski kotimatkalla: mulla oli ollut puhelin sammuksissa! Yritin jo kotimatkalla soittaa miehelle, että onko lapset tavoitelleet häntä aamulla jos ovat ensin yrittäneet minulle. Miehen kännykkä ei ollut juuri silloin verkossa. Tulin kotiin, ja näin että ovat osanneet itse pukea oikeat vaatteet päälleen (siis säänmukaiset päälivaatteet). Huokaisin jo helpotuksesta, ei ilmeisesti ole ollut mitään hätää. Mies soitti myöhemmin, ja väitti, että ei ole hänelle soitettu. Hyvä - näin luulin.

Kimpula kotiutui ensin, ja kertoi totuuden aamusta: Prinsessa oli yrittänyt toistamiseen soittaa ensin mulle - kysyäkseen mitä laittaa päällensä - eikä tietysti ollut tavoittanut. Oli myös soittanut isälleen, jonka puhelin oli vastannut omia aikojaan ja tyttö oli "salakuunnellut" isän ja työkavereiden kahvitaukokeskustelua kymmenen minuuttia! Oli lähtenyt kouluun viisi minuuttia myöhässä (siis viisi minuuttia sen jälkeen kun olisi pitänyt jo olla koulussa). Ei se myöhästyminen nyt muuten maata kaataisi, mutta juuri tänään olisi pitänyt olla ajoissa, koska kymmentä yli tuli bussi noutamaan heitä retkelle elokuviin. Prinsessa siis myöhästyi retkeltä. Arvatkaa kenellä on kaikkein kurjin olo tapahtuneen johdosta? Prinsessalla? Ei, vaan minulla. Tyttö otti asian ainakin jo kotiin tullessa yllättävän tyynesti (en tiedä miltä oli tuntunut seisoskella tunti ulkona tajutessaan että myöhästyi), ei itkenyt menetettyä retkeä ei mitään. Ja minä edelleen vellon syyllisyyden tunteessa, tietenkin!