Eilen oli ihan hyvä päivä, vaikka tyttö tapansa mukaan nosti äläkän aamulla ennen kouluunlähtöä. Lapset siis kävivät pyörähtämässä koulussa viimeisen kerran ennen kesälomaa. Mukanaan toivat todistuksensa. Prinsessan todistus oli ihan sananmukaisesti hyvä (kaikki ruksit joko osaa hyvin tai osaa erittäin hyvin) ja pojankin todistukseen olin tyytyväinen. Mikään numero ei ollut tippunut ja yksi numero oli noussut kasista ysiin. Ainut harmitus minun silmissäni on se, ettei ole onnistunut nostamaan käytöksen ja huolellisuuden numeroa seiskasta kasiin (ihan liikaa unohduksia - sääntörikkomukset ovat tainneet vähentyä), mutta hyvä, ettei se numero ainakaan ole laskenut (jota sitäkin olen välillä vähän pelännyt). Keskiarvo, vaikkei sellaista siinä itse todistuksessa näykään vaan pitää itse laskea jos sen tahtoo tietää, lähenteli kahdeksaa. Siis lyhyesti ja ytimekkäästi: olen melkoisen ylpeä lapsistani.
Eilen mun äitinikin taas vanheni, ei kuitenkaan pyöreitä vuosia, mutta kuitenkin käytiin kakkukahvilla. Siellä oli puoli sukua (no ei nyt ihan, mutta siis enemmän porukkaa kuin yleensä), kun normin meidän poppoon, mun siskojen ja yhden avopuolison ja yhden lisäkoiran lisäksi paikalla oli mun kummini, toisin sanoen mun enoni ja vaimonsa. Asuvat Keski-Suomessa, mutta tulivat Turkuun hakemaan satamasta autoa jonka olivat ostaneet länsinaapurista, niiden poika (mun serkkuni) poikkesi miniristeillen tuomaan sitä. Joten tulivat siis ajoissa jo päivällä, että ehtivät myös poikkeamaan meikäläisillä vaihtamassa kuulumisia ja kahvittelemaan. Oli ihan mukava nähdä heitäkin. Prinsessa ei ole edes koskaan tainnut heitä nähdäkään, taisimme häntä odottaessani Kimpulan kera viimeksi käydä Keski-Suomessa. Prinsessa tietysti vierasti mun enoani, kuinkas muutenkaan.
***
Edellisviikonloppuna, reipas viikko sitten, Euroviisupäivänä, käytiin juhlimassa pyöreitä täyttänyttä appiukkoa. Vaariaan Prinsessa kuitenkin näkee useammin kuin iso-enoaan, ja siltikin vierastaa. Vaari kuitenkin onnistui yllättämään Prinsessan ja kaappaamaan haliin, ennenkuin lähdimme kotiin.
***
Työmatkapyöräily oli oman laiskuuteni vuoksi katkolla reilun viikon. Aina joko väsytti aamulla liikaa tai muuten vaan en viitsinyt enkä jaksanut. Mutta torstaina taas hyppäsin satulaan, ja nyt olisi tarkoitus polkea joka päivä (jollei vain sada), mahdollisia perjantai-illan kyytejä lukuunottamatta, tästä eteenpäin, tai olen joko tuomittu myöhästymään töistä tai menemään sinne ihan liian aikaisin (sitten tosin olisi hyvä syy livistääkin sieltä hyvissä ajoin, mutta ehkä kuitenkin yritän pyöräillä sinne ihan siihen tavalliseen aikaan). Nyt odottelen mun puhelintani korjauksesta kotiin, jotta saisin työmatkamusiikkia. Vähän lisäpoljentoa polkemiseen.
***
Huomenna lapset saakin sitten pärjäillä yksin kotosalla. Vannotan pitämään puhelimet ladattuina ja aina mukana, avaimet mukana, kotiovi lukossa, pysymään ihan kodin lähettyvillä eikä saa pyöräillä. Minä olen puhelimen soiton päässä, niin on HraTeekin, ja sitä on myös pappa ja välillä mummikin (silloin kun ei ole töissä). Ja hätätapauksessa osaavat kyllä tien mummilaan. Joten uskottelen itselleni että kaikki menee hyvin seuraavat neljä viikkoa, kunnes miehellä alkaa kesäloma.
Miehestä puheenollen, se hylkää meidät taas viikoksi viikon päästä. Tai siis viideksi paiväksi vain. Lähtee taas leikkimään sotaa kertausluontoisesti. Mulla nousee karvat pystyyn joka kerta kun puolustuvoimilta tulee sellainen pitkulainen kirjekuori. Mua ei ole luotu yksinhuoltajaksi. Ja sitähän mä olen aina sen aikaa, kun mies on jossain pidemmän aikaa, kuten kertaamassa tai kokeilemassa matkustamista.
***
"Löydä itsesi 12.6." Siinä vasta mainiota mainontaa. Saa ihmiset (tai ainakin meidät) ymmälleen että mitä ihmettä... Eilen sitten selvisi, että Raision Ikea aukeaa 12.6. Tiedämme sitten ainakin mitä teemme miehen kanssa sen lauantain (14.6.) kun lapset on sudenpentuleirillä.
***
Pari viikkoa aikaa käydä junalippuostoksilla siskojen kanssa. Eilen tosin selvisi, että se on sitten vain menolippu. Paluu onkin sitten linja-autolla, koska viimeinen juna Helsingistä lähtee muutaman minuutin ylin yksitoista, ja konsertti on ilmoitettu kestäväksi yhteentoista, joten junalla ei päästä kotiin. Bon Joviahan me siis ollaan menossa katselemaan, liput on ollu hankittuna jo yli puoli vuotta, ja vihdoin se on koittamassa. Vähän vain mietityttää, että kun mä maanantaina herään joskus kuuden aikoihin, poljen töihin, teen neljä tuntia töitä, poljen kotiin, ehdin kotona laittautua kuntoon, istun ja juoruan junassa siskojen kanssa, sitten istun monta pitkää tuntia olympiastadionilla, istun linja-autossa kotimatkan lähes kolme tuntia (ehkä sen matkan voisi yrittää nukkuakin, mutta mitään takeitahan siitä ei ole, että mä saan linja-autossa ylipäänsä unta), niin että olen kotona kolmen tai neljän aikoihin (mahdolliset linja-autot lähtee Heklsingistä puoliltaöin ja yhdeltä) ja sitten taas kuudelta (tai ehkä tässä tapauksessa, puoli seitsemältä tai varttia vaille seitsemänkin voisi riittää) ylös ja töihin. Ehkä sitä vois anoa ja polvillaan rukoilla, että mulle suotaisiin se tiistai vapaaksi. Sitä vois yrittää kysyä.
***
Että näin. Mun piti vain ihan lyhyesti ja nopeasti käydä muutama sana raapasemassa kasaan eilisestä ja ehkä työmatkapyöräilystä, mutta näkojään mä lurittelin aika pitkään sittenkin. Mutta nyt riitti. Palaan blogiin taas jossain vaiheessa (mitään lupauksia ajankohdasta en tee, kun ei ne kuitenkaan koskaan oikein pidä).
Eilen mun äitinikin taas vanheni, ei kuitenkaan pyöreitä vuosia, mutta kuitenkin käytiin kakkukahvilla. Siellä oli puoli sukua (no ei nyt ihan, mutta siis enemmän porukkaa kuin yleensä), kun normin meidän poppoon, mun siskojen ja yhden avopuolison ja yhden lisäkoiran lisäksi paikalla oli mun kummini, toisin sanoen mun enoni ja vaimonsa. Asuvat Keski-Suomessa, mutta tulivat Turkuun hakemaan satamasta autoa jonka olivat ostaneet länsinaapurista, niiden poika (mun serkkuni) poikkesi miniristeillen tuomaan sitä. Joten tulivat siis ajoissa jo päivällä, että ehtivät myös poikkeamaan meikäläisillä vaihtamassa kuulumisia ja kahvittelemaan. Oli ihan mukava nähdä heitäkin. Prinsessa ei ole edes koskaan tainnut heitä nähdäkään, taisimme häntä odottaessani Kimpulan kera viimeksi käydä Keski-Suomessa. Prinsessa tietysti vierasti mun enoani, kuinkas muutenkaan.
***
Edellisviikonloppuna, reipas viikko sitten, Euroviisupäivänä, käytiin juhlimassa pyöreitä täyttänyttä appiukkoa. Vaariaan Prinsessa kuitenkin näkee useammin kuin iso-enoaan, ja siltikin vierastaa. Vaari kuitenkin onnistui yllättämään Prinsessan ja kaappaamaan haliin, ennenkuin lähdimme kotiin.
***
Työmatkapyöräily oli oman laiskuuteni vuoksi katkolla reilun viikon. Aina joko väsytti aamulla liikaa tai muuten vaan en viitsinyt enkä jaksanut. Mutta torstaina taas hyppäsin satulaan, ja nyt olisi tarkoitus polkea joka päivä (jollei vain sada), mahdollisia perjantai-illan kyytejä lukuunottamatta, tästä eteenpäin, tai olen joko tuomittu myöhästymään töistä tai menemään sinne ihan liian aikaisin (sitten tosin olisi hyvä syy livistääkin sieltä hyvissä ajoin, mutta ehkä kuitenkin yritän pyöräillä sinne ihan siihen tavalliseen aikaan). Nyt odottelen mun puhelintani korjauksesta kotiin, jotta saisin työmatkamusiikkia. Vähän lisäpoljentoa polkemiseen.
***
Huomenna lapset saakin sitten pärjäillä yksin kotosalla. Vannotan pitämään puhelimet ladattuina ja aina mukana, avaimet mukana, kotiovi lukossa, pysymään ihan kodin lähettyvillä eikä saa pyöräillä. Minä olen puhelimen soiton päässä, niin on HraTeekin, ja sitä on myös pappa ja välillä mummikin (silloin kun ei ole töissä). Ja hätätapauksessa osaavat kyllä tien mummilaan. Joten uskottelen itselleni että kaikki menee hyvin seuraavat neljä viikkoa, kunnes miehellä alkaa kesäloma.
Miehestä puheenollen, se hylkää meidät taas viikoksi viikon päästä. Tai siis viideksi paiväksi vain. Lähtee taas leikkimään sotaa kertausluontoisesti. Mulla nousee karvat pystyyn joka kerta kun puolustuvoimilta tulee sellainen pitkulainen kirjekuori. Mua ei ole luotu yksinhuoltajaksi. Ja sitähän mä olen aina sen aikaa, kun mies on jossain pidemmän aikaa, kuten kertaamassa tai kokeilemassa matkustamista.
***
"Löydä itsesi 12.6." Siinä vasta mainiota mainontaa. Saa ihmiset (tai ainakin meidät) ymmälleen että mitä ihmettä... Eilen sitten selvisi, että Raision Ikea aukeaa 12.6. Tiedämme sitten ainakin mitä teemme miehen kanssa sen lauantain (14.6.) kun lapset on sudenpentuleirillä.
***
Pari viikkoa aikaa käydä junalippuostoksilla siskojen kanssa. Eilen tosin selvisi, että se on sitten vain menolippu. Paluu onkin sitten linja-autolla, koska viimeinen juna Helsingistä lähtee muutaman minuutin ylin yksitoista, ja konsertti on ilmoitettu kestäväksi yhteentoista, joten junalla ei päästä kotiin. Bon Joviahan me siis ollaan menossa katselemaan, liput on ollu hankittuna jo yli puoli vuotta, ja vihdoin se on koittamassa. Vähän vain mietityttää, että kun mä maanantaina herään joskus kuuden aikoihin, poljen töihin, teen neljä tuntia töitä, poljen kotiin, ehdin kotona laittautua kuntoon, istun ja juoruan junassa siskojen kanssa, sitten istun monta pitkää tuntia olympiastadionilla, istun linja-autossa kotimatkan lähes kolme tuntia (ehkä sen matkan voisi yrittää nukkuakin, mutta mitään takeitahan siitä ei ole, että mä saan linja-autossa ylipäänsä unta), niin että olen kotona kolmen tai neljän aikoihin (mahdolliset linja-autot lähtee Heklsingistä puoliltaöin ja yhdeltä) ja sitten taas kuudelta (tai ehkä tässä tapauksessa, puoli seitsemältä tai varttia vaille seitsemänkin voisi riittää) ylös ja töihin. Ehkä sitä vois anoa ja polvillaan rukoilla, että mulle suotaisiin se tiistai vapaaksi. Sitä vois yrittää kysyä.
***
Että näin. Mun piti vain ihan lyhyesti ja nopeasti käydä muutama sana raapasemassa kasaan eilisestä ja ehkä työmatkapyöräilystä, mutta näkojään mä lurittelin aika pitkään sittenkin. Mutta nyt riitti. Palaan blogiin taas jossain vaiheessa (mitään lupauksia ajankohdasta en tee, kun ei ne kuitenkaan koskaan oikein pidä).
Kommentit