Tai, se toivottomuuden tunne alkoi jo eilen illalla, mutta sen syihin en nyt syvenny tässä. Aamulla se jatkui, töistäkään ei meinannut tulla mitään. Pikkasen se helpotti jo päivän edetessä, mutta sitten kun olin jo melkein töistä lähdössä, törmäsin Henkilöön ja otimme hieman yhteen. Hänen päähänsä ei vain tunnu mahtuvan se, että minä en ehdi, en ole niin nopea. Jälleen kerran hän veti esille sen, että kyllä sen ehtii kahdessa tunnissa, ja jos mä käytän siihen kolme tuntia, joka on puolet enemmän aikaa kuin mitä siihen pitäisi mennä, niin silti jää vielä tunti aikaa muuhun. Mutta kun mä en ehdi sitä perusjuttua edes siinä neljässä, prkl!

Kotimatkalla, kun kävelin osan matkaa bussia odotellessa kävi mielessä juosta auton alle tai hypätä Aurajokeen. Olenko pelkuri vaiko rohkea? Onko pelkuruutta se, ettei uskalla toteuteuttaa päähänpistojaan elämänsä päättämisestä vaiko rohkeutta, kun kuitenkin päättää jaksaa katsoa mitä seuraava päivä tuo tullessaan?